ELIMINATION CHAMBER 2017
No niin, taas on aika jatkaa projektiani. Kyse oli tosiaan Elimination Chamber -tapahtuman paluu vuoden tauon jälkeen, ja tällä kertaa se järjestettiin puhtaasti Smackdownin voimin. Kuten olette varmasti IWC:n dirt sheeteistä lukeneetkin, tapahtuman lopputulosten ympärillä on pyörinyt aikamoinen huhumylly. Monien (allekirjoittanut mukaan lukien) mielestä monien otteluiden lopputulokset olivat todella yllättäviä - oikeastaan juuri päinvastaisia kuin olisi voinut olettaa. Meltzerin mukaan kyse oli vedonlyöntisivustojen hämäämisestä ja lopputulosten vuotamisesta. Mike Johnsonin sisäpiirilähde (entinen käsikirjoittaja) puolestaan väittää, että kyse oli vain siitä, että uusi erikoinen buukkaajaporukka halusi tehdä niin - noh - "huvikseen". Yhtä kaikki, päällimmäisin keskustelunaihe tästä tapahtumasta on tuntunut olevan se, miten näissä otteluissa oikein kävi näin. Mutta paneudutaan tässä arviossa kuitenkin ensisijaisesti tapahtuman varsinaiseen painilliseen antiin.
Tämänkertainen Elimination Chamber järjestettiin Phoenixissa. Selostustiiminä Tom Philips, JBL ja David Otunga. SD:n selostustiimi on viime kuukausien aikana ollut aikamoisissa muutosten pyörteissä, Mauro oli tosiaan saanut täysin yllättäen potkut WWE:stä pian Rumblen jälkeen.
Becky Lynch (c) vs. Natalya vs. Alexa Bliss vs. Nikki Bella vs. Naomi vs. Mickie James - Elimination Chamber Match for the WWE Smackdown Women's Championship
Raw'ssa naisten mestaruus on käytännössä tuhottu kokonaan, mutta Smackdownissa tilanne on (onneksi) ollut aika toisenlainen. Ei SD:nkään puolella meno nyt silti mitään Jim Cornette -menoa ole ollut: Natalyan piereskelyt ja oksentelut sekä Becky Lynchin täysin puskista tullut paljastuminen Sister Abigailiksi eivät ole olleet mitään varsinaisia suosikkihetkiäni. (Tiedän, että sanoin EC-ennakossani Sister Abigail -käännettä loistavaksi, mutta nyt pidemmällä tähtäimellä koko lisäys on alkanut aika turhalta ja perusteettomalta). On kuitenkin ollut kiva huomata, että WWE tuntuu oikeasti yrittävän tehdä (hyvällä tavalla) jotain uutta naisten kanssa ja pitävän ainakin yhdessä brändissään Divas Revolution -meiningin hengissä. Naisten Elimination Chamber -ottelu oli erinomainen idea, ja olin jo ennen ottelua myös hyvin innoissani Mickie Jamesin paluusta WWE:hen. Itse kuitenkin toivoin kaikkein eniten Alexa Blissin mestaruuden takaisinvoittamista, koska olisi ollut hienoa nähdä, miten Mojo Rawleyn ja Blissin parisuhde olisi muuttunut, kun Alexasta olisi tullut taas mestari.
Jos olin ennen ottelua innoissani matsista, niin ottelun jälkeen vasta innoissani olinkin! Helkkari, tällaista naisten painia nähdään WWE:ssä aivan liian vähän. Toki tässäkin oli pari pientä heikkoa hetkeä, mutta kokonaisuutena tämä oli hemmetin kova painiottelu - ihan millä tahansa kriteereillä. Tykkäsin erittäin paljon siitä, että Nikki Bella korvasi Carmellan ottelussa. Tykkäsin myös Mickie Jamesin ja Naomin loistavasta hetkestä, mitä ei ollut suinkaan tehty wrestlecrap-mielessä vaan oikeasti ajateltu, miten se sekä tuo lisäviihdyttävyyttä otteluun että tarjoaa sopivaa nostalgiafiilistä. Tykkäsin (tietenkin) Blissin mielettömästä Twisted Bliss Moonsault -spotista häkin päältä. Tykkäsin pirun kovasta lopputaistelusta. Ja pidin myös siitä, miten WWE sopivalla tavalla onnistui yllättämään ja nostamaan konkari-Mickien suoraan naisten mestariksi. Hemmetti, tämä oli yksi parhaista näkemistäni WWE-otteluista tällä vuosikymmenellä.
**** (24:00)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Mickie James (Last elimination: James pinned Lynch after a Mickie DDT)
Mojo Rawley vs. Vaudevillains - Special Referee: Hulk Hogan - No DQ 2 on 1 Handicap Match
Tämä juonikuvio ei kiinnostanut minua pätkääkään ennen EC:tä edeltänyttä viimeistä Smackdownia. Nyt tästä on kuitenkin muodostunut yksi ehdottomista omista suosikeistani - Mojo Rawleyssa ja tämän isässä on kyllä jotain hämmentävällä tavalla kiehtovaa. Kaikki alkoi siis siitä, että Mojon isä Pappa Rawley kääntyi sokeeraavasti poikaansa vastaan ppv:tä edeltävässä Smackdownissa ja liittoutui Vaudevillainsien kanssa. Sen jälkeen Pappa ilmoitti, että Mojo joutuisi kohtaamaan EC:ssä Vaudevillainsit ottelussa, jossa oli kovat panokset: jos Mojo häviäisi, hän joutuisi eroamaan uudesta tyttöystävästään Alexa Blissistä, jota Pappa vihasi eikä pitänyt ollenkaan sopivana naisena pojalleen. Mutta eipä Pappa (tai sen puoleen kukaan muukaan) osannut arvata, että WWE:n suurin legenda ja rasismikohustakin ilmeisesti selvinnyt Hulk Hogan tekisi juuri tässä tapahtumassa ja juuri tässä ottelussa comebackinsa ja ilmestyisi ottelun erikoistuomariksi. WWE ei millään tavalla selittänyt tätä Hoganin saapumista tämän ottelun erikoistuomariksi, vaikka Hoganilla ei ollut yhtään mitään tekemistä Mojon tai muidenkaan kanssa, mutta eipä se mitään. Hulk Hogan oli todellakin tehnyt paluunsa.
Täytyy myöntää, että tämä oli oikeastaan yllättävän viihdyttävä välipalaottelu. Etukäteen ajattelin, että painilliselta anniltaan tämä olisi lähellä täyttä nollaa, mutta Mojo Rawley on osoittautunut myös kehässä yhdeksi SD:n lupaavimmista nuorista nimistä tällä hetkellä. Tässäkin matsissa Mojo tarjosi perhanan näyttäviä liikkeitä, jotka Vaudevillains-kaksikko myi oikein näyttävästi. Huippuhetki oli tietenkin Avalanche Spinebuster Gotchille pöydästä läpi. Harmi, että ottelun loppupuoli meni sitten enemmän anglemaiseksi rakenteluksi kuin varsinaiseksi painimiseksi, minkä vuoksi tämä ei nouse kivaa tv-ottelutasoista matsia paremmaksi. Todellinen jymypaukku tosin nähtiin vasta ottelun post match -meiningeissä, kun Undertaker ilmestyi yhtäkkiä kehään, kolkkasi kaikki ja raahasi sitten jokaisen kehässä olleen - Hulk Hogan mukaan lukien - ruumisautoonsa. Ei helvetti, tällaista en olisi osannut odottaa edes tältä nyky-WWE:ltä.
** (7:00)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Mojo Rawley (Pinned English after a Springboard Splash)
Wyatt Family (Ambrose & Orton) (c) w/ Bray Wyatt vs. The Usos (Jimmy & Jey) w/ Hideo Itami - WWE Smackdown Tag Team Championship
Tämä joukkuemestaruusottelu oli koko Elimination Chamberin heikoiten pohjustettu ottelu, koska tätä ei ollut pohjustettu käytännössä - noh - ollenkaan. Uuteen Aromipesä-ganiin kuuluva Uso-veljeskaksikko oli vain ilmoittanut haastavansa Ambrosen ja Ortonin mestaruudesta, ja tässä sitä oltiin. Kiinnostavuutta ei mitenkään erityisemmin lisännyt se, että oikeastaan koko joukkuemestaruuksista ei ollut Smackdownissa puhuttu mitään Survivor Seriesin jälkeen. Vyöt olivat kyllä roikkuneet Ambrosen ja Ortonin mukana, mutta kaksikko oli keskittynyt johonkin ihan muuhun kuin joukkuemestaruuksien puolustamiseen. Nyt oli sitten vuorossa ensimmäinen mestaruuspuolustus pitkään aikaan ja käytännössä täysin puhtaassa filler-ottelussa.
Näistä lähtökohdista tämä ottelu oli oikeastaan yksi illan positiivisimmista yllätyksistä! Matsi itsessään oli painillisestikin ihan viihdyttävä. Ei nyt tosin mielestäni ihan niin hyvä kuin vaikkapa Meltzer väitti, mutta ihan mukava perusjoukkueottelu kuitenkin ensimmäisen reilun 10 minuutin ajan: ei mitään spektaakkelimaista mutta mukavaa painia kuitenkin. Varsinainen syy ottelun viihdyttävyyteen oli kuitenkin sen todellinen yllättävyys ja erityisesti post match -meiningit. Ambrose ja Orton siis kääntyivät täysin yllättäen toisiaan vastaan, eikä kehänlaidalla seissyt Wyatt Familyn isä voinut kuin seurata kauhuissaan, kun hänen perheensä murenee käsiin. Ortonin ja Ambrosen rajua yhteenottoa oli ilo seurata, ja erityisen jännittävää on nähdä, mitä joukkuemestaruuksille tämän kaiken jälkeen lopulta käy.
**½ (14:00)
Voittajat: ► Näytä spoileri
Wyatt Family (Orton pinned Jey after an RKO)
Tony Nese & Drew Gulak & Ho Ho Lun & Tajiri & Akira Tozawa vs. Baron Corbin - Drew Gulak’s Labor Camp Handicap Elimination Chamber Match
Jos edellinen ottelu oli kortin huonoiten pohjustettu matsi, tämä oli ehdottomasti yksi parhaiten pohjustetuista otteluista. Baron Corbinin sota koko cruiserweight-divisioonaa vastaan oli jatkunut jo kuukausien ajan, ja tuo sota oli käynyt koko ajan henkilökohtaisemmaksi ja brutaalimmaksi. Ratkaiseva käänne oli oikeastaan surullisenkuuluisa "Korppi Vauvanen" -segmentti, jossa Corbin pukeutui vaippoihin, itki nurkassa ja paskoi ympäriinsä. Myöhemmin sitten selvisi, että koko homma oli ollut Akira Tozawan johtaman cw-porukan tuottamaa harhakuvaa uudella "Motion Capture" -tekniikalla.
Netistä löytyy aika paljon erilaisia teorioita siitä, mistä tämä Corbinin hyvin epäjohdonmukaiseltakin vaikuttanut ja suoranaisia 180 asteen käännöksiä ottanut buukkaus dirt sheetien mukaan johtuu. Monet ovat sitä mieltä, että tämä koko kuvio on ollut parin toisistaan aivan eri mieltä olevan buukkaajan käsissä ja että tuon Vauvanen-anglen jälkeen toinen buukkaaja päätti niin sanotusti "pelastaa" koko kuvion - ja onkin onnistunut siinä hämmentävän hyvin. Viime aikoina Corbinin ja cruiserweightien feudi on nimettäin syventynyt oikeasti yhdeksi Smackdownin parhaista asioista, ja Tozawan ohella johtohahmon roolin cruiserweightien puolella tässä feudissa on ottanut perhanan kiinnostava Drew Gulak. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa nähtiin vielä mahtava angle, jossa Corbin tuhosi kaikki "cruiserweightit", eli oikeasti kääpiöversiot heistä. Tämä mahdottoman pitkän lyhenteen (jota WWE oikeasti yritti pakottaa käyttämään Twitterissä) omaava ottelu oli siis eräänlainen EC-ottelun ja Handicap-ottelun sekoitelma sillä lisäyksellä, että häkki oli täynnä mitä poikkeuksellisempia aseita. Corbin voisi voittaa vain eliminoimalla kaikki viisi cruiserweightiä.
Annoin Royal Rumble -arviossani aikamoisen ryöpytyksen niin sanotulle Sirppi ja Vasara -ottelulle, joka painittiin (silloisesta) Soviet Union -mestaruudesta. Nyt täytyy puolestaan ehkä näennäisesti hieman epäloogisestikin antaa toisen ppv:n HC-ottelulle aikamoista ylistystä, koska tämän ottelun katsomisesta nautin suuresti! Kuten olen monesti ennenkin arvioissani kirjoittanut, olen ehdottomasti HC-painin ja suurien bumppien ystävä. Sopivissa määrin tykkään katsoa aika brutaalejakin otteluita. Rumblessa nähty Sirppi ja Vasara -ottelu ei kuitenkaan ollut enää mielestäni millään mittareilla HC-
painia, vaan se oli pelkkää ihmisten hakkaamista mauttomalla tavalla sirpeillä, millä ei ollut mitään tekemistä painin kanssa. Tässä sen sijaan nähtiin sellainen HC-ottelu, että ei tällaista vielä muutama kuukausi sitten olisi voinut WWE:stä katsovansa, mutta minä en valita. Jokainen äijä pisti kroppansa ihan täysillä likoon, ja lopputuloksena oli loistava väkivaltainen mäiskintä, jossa kerrottiin samalla myös kunnon tarina. Okei, paikoitellen homma meni vähän yli ja ihan kaikesta en voi niin paljon väittää nauttineeni, mutta kokonaisuus oli perhanan kova, ja tämän ottelun perusteella jäin odottamaan tämän feudin huipentavaa ottelua WrestleManiaan. Sitten toki tuntemukseni vähän muuttuivat, kun näin myöhemmin show'ssa lähetetyn backstage-anglen, jossa cruiserweightit päättivät leikata Corbinin miehisyyden pois katanalla. Ensin tuo koko angle tuntui täysin älyttömältä ja koko kuvion pilaavalta, mutta olen vähitellen alkanut kääntyä sen puolelle, että se oikeastaan vain lisäsi heattia Corbinin ja Drew Gulakin välille oikealla tavalla. Jos en näe WrestleManiassa Corbin vs. Gulak -ottelua, olen pettynyt.
**** (27:00)
Voittaja(t): ► Näytä spoileri
Tony Nese & Drew Gulak & Ho Ho Lun & Tajiri & Akira Tozawa (Last elimination: Gulak pinned Corbin after a Powerbomb onto a pile of weapons)
Jaakko Parantainen vs. Kane - Special Referee: Dolph Ziggler
Tämän ottelun taustatarina oli helposti yksi tämän kortin oudoimmista - mutta samalla myös oudolla tavalla kiinnostavimmista. Kaikki oli alkanut siitä, kun yhteisen saunahetken päätteeksi Jaakko Parantainen olikin yllättänyt kaikki ja kääntynyt uutta ystäväänsä Kanea vastaan lyömällä tätä löylykiululla päähän. Sen jälkeen suomalaissankari Parantaisen meininki oli mennyt täysin käsittämättömämmäksi: Parantainen oli muun muassa tappanut Kanen kissan Pörrön, jonka Kane oli saanut mystiseltä "B.S."-nimimerkkiä käyttävältä ihailijaltaan. Onneksi Kane oli kuitenkin saanut vielä uuden ja paremman kissan Mega-Pörrön, mutta Parantaiselle Kane ei todellakaan voinut enää antaa anteeksi. Niinpä näiden kahden välille buukattiin ottelu Elimination Chamberiin, ja ppv:tä edeltävässä Smackdownissa "Heart Break Kid" Dolph Ziggler tunki itsensä mukaan ilmoittautumalla ottelun erikoistuomariksi. Zigglerillä oli ollut viime aikoina itse asiassa ongelmia niin Parantaisen kuin Kanenkin kanssa, joten lähtökohtaisesti hänen tuomarointinsa toi otteluun sopivaa lisäsäpinää.
Ikävä kyllä tämä ottelu oli helposti kortin pahin pettymys. Olisihan se toisaalta pitänyt arvata, koska kyseessä oli tosiaan vuoden 2017 Kanen ottelu, ja lähes tulkoon 50-vuotias Kane ei enää missään mielessä ollut varsinaisesti hyvä tai edes keskinkertainen painija. Kanen liikkuminen oli koko ottelun ajan todella kankeaa, ja ottelun pelasti täydeltä paskuudelta oikeastaan vain se, että Parantainen yritti parhaansa alusta loppuun. Swagger on saanut selvästi uutta virtaa tästä uudesta gimmickistään, ja sen siivittämänä tässäkin hän yritti kantaa Kanea edes jonkinlaiseen otteluun. Asiaa eivät toki helpottaneet Undertakerin (tai jonkun muun) sekaantuminen, kahden arkun ilmestyminen sisääntulorampille tai sekava lopetus. Jollain kierolla tavalla silti tuo May 19th -Kanen ilmestyminen ja mystinen UT-osuus toi tähän otteluun myös lisäkiinnostavuutta, joten annan tälle aika armollisenkin arvosanan ottaen huomioon, että ei tässä vähäisessä ajassakaan mitään hirveän erikoista ehditty tehdä kehässä.
*½ (5:30)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Kane (Pinned Parantainen after Ziggler accidentally hit him with a Sweet Chin Music)
Zack Ryder (c) vs. TJ Perkins vs. Tyler Breeze - WWE Intercontinental Championship
IC-mestaruuden ympärillä on ollut viime kuukausien aikana aikamoinen hulina. Kaikki alkoi oikeastaan Mizin ja Zack Ryderin erinomaisesta vihanpidosta. Ryder voitti siis IC-mestaruuden Miziltä Royal Rumblessa, ja nyt Miz ei päässyt itse edes mestaruusotteluun mukaan. Miz tosin sentään seurasi ottelua ringsidellä Marysen kanssa, joten hän ei ole suinkaan jäänyt kuvioista kokonaan ulos. Sen sijaan IC-mestaruuskuvioihin ovat sekaantuneet niin TJ Perkins kuin Tyler Breezekin. Perkins vielä liitettiin kuvioon varsin loogisesti (no, viime kuukausien kriteerillä loogisesti), kun Perkins alkoi ottaa Megaman-vaikutteita ja häiritä Ryderia parhaansa mukaan. Sen sijaan Breezen lsääminen tähän soppaan tapahtui yhtä luontevasti kuin Usojen buukkaaminen joukkuemestaruuksien haastajaksi, eli ei millään tavalla luontevasti. Breeze on myös osa tätä SD:ssä pyörivää todella hämärää Ammatirisu-gunia, ja hän siis halusi nyt tuoda IC-mestaruuden stablelleen tässä ottelussa.
Täytyy myöntää, etten ollut millään tavalla erityisen innoissani tämän ottelun lopetuksesta tai lopputuloksesta, mutta kieltämättä ottelu oli muuten juuri sellaista loistavaa keskisarjalaisten mättöä kuin saattoi odotella. Koko tämä kolmikko (Ryder, Perkins, Breeze) ovat saaneet WWE:ssä aivan liian vähän huomiota, joten on ilahduttavaa nähdä, että tämä uusi buukkaajaporukka on sentään onnistunut nostamaan myös lahjakkaita talentteja merkittäviin kuvioihin. Ilahduttavaa oli myös se, että tällä ottelulla oli mukavasti aikaa: ottelussa ehdittiin nähdä juuri sopivasti jännittävää Triple Threat -painia höystettynä parilla näyttävällä spotilla. Toki pari minuuttia lisääkään ei olisi ollut pahitteeksi - silloin olisi voitu puhua jo huippuottelusta. Tällaisenaankin tämä oli silti hieno matsi.
***½ (12:30)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Tyler Breeze (Pinned Ryder with a roll up)
AJ Styles (c) vs. Randy Orton vs. John Cena vs. Luke Harper vs. Bray Wyatt vs. Dean Ambrose
Smackdownin päämestaruuskuviot ovat olleet WWE:n keskivertomenoon verrattuna viime aikoina todella loogisia ja järkeviä, vaikka päämestari itse olikin ennen Royal Rumblea kuukauden ajan poissa ruudusta lievän loukkaantumisen vuoksi. Ilmeisesti loukkaantuminen ei ollut kuitenkaan kovin vakava, koska Rumblesta lähtien AJ Styles on ollut taas täysillä mukana. Haastajia AJ:llä on tosiaan riittänyt - tärkeimpänä Wyatt Family, joka kuitenkin ajautui tämän ppv:n aikana tuhon partaalle, kun Dean Ambrose ja Randy Orton kääntyivät toisiaan vastaan. Wyatt Family oli siis tähän otteluun tullessa käytännössä jo hajonnut, mutta niin Wyatt, Ambrose kuin Ortonkin janosivat mestaruutta. Samoin teki Luke Harper, joka haastoi Stylesin mestaruudesta Rumblessa, mutta epäonnistui tuolloin. Ottelun villi kortti oli Vince McMahonin uudeksi vävypojaksi paljastunut ja kummallisella tavalla viime aikoina käyttäytynyt John Cena, joka tuntui haluavan nousta mestariksi lähinnä huvikseen.
Tällä ottelulla oli paljon potentiaalia nousta jopa MOTYC-tason koitokseksi, mutta ikävä kyllä tuota potentiaalia ei saatu hyödynnettyä ihan täydessä muodossa. Ottelun suurin ongelma oli se, että tässä yritettiin vähän liikaa. Undertakerin pojaksi paljastuneen Viktorin mielenvikainen sekaantuminen otteluun oli täysin käsittämätön ja turha lisäys, enkä myöskään pitänyt siitä, että Becky Lynch piti tunkea tähän otteluun. Osittain harmittaa myös se, että kahden viimeisen painijan lopputaistelu jäi turhan lyhyeksi ja pintapuoliseksi. Mutta kun näistä kritiikeistä päästään yli, on todettava, että kyseessä oli jälleen huippuluokan ottelu. Tässä Elimination Chamber -tapahtumassa nähtiin sis kolme EC-ottelua, ja niistä kaikki yltävät minun kirjoissani neljään tähteen. Ehkä niukalla erolla tämä oli silti illan paras matsi: pienistä heikkouksista ja kummallisista buukkauksista huolimatta tässä nähtiin nimittäin aivan erinomaista ME-tason painia, ja erityisesti AJ Styles oli alusta loppuun asti aivan liekeissä. Styles osoitti jälleen olevansa Smackdownin kirkkain tähti, jolla on mahdollisuuksia kannatella koko show'ta vaikka yksin harteillaan. Samoin aivan mahtavaa seurattavaa oli Wyatt Familyn lopullinen tuhoutuminen häkin sisällä. Omat kehunsa pitää antaa myös ottelun todella yllättäville post match -tapahtumille: Sami Zayn teki siis aivan puskista paluunsa nyt Smackdownin jäsenenä ja hyökkäsi saman tien Stylesin kimppuun. Odotan erittäin innoissani Zaynin ja Stylesin feudia. En tosin voi käsittää sitä, kenen mielestä oli hyvä idea pistää Zayn yrittämään kusta Stylesin päälle. Onneksi tuota osuutta ei nähty tv:ssä.
**** (24:00)
Voittaja: ► Näytä spoileri
AJ Styles (Last elimination: Styles pinned Cena after a Phenomenal Forearm)
*** AJ Styles
** Baron Corbin
* Alexa Bliss
Kokonaisarvio Elimination Chamberista: Nyky-WWE:n suuntaa on haukuttu paljon, ja täytyy myöntää, etten itsekään ole ollut kaikkien juonikuvioiden tai tapahtumien suurin ystävä. Erityisesti Raw'n meininki on ollut viime aikoina niin järkyttävää kuraa, etten voi väittää viihtyneeni kyseistä tuotetta katsoessani. Toki SD:ssäkin on omat ongelmansa (Korppi Vauvanen...), mutta silti toistaiseksi sinibrändi on pysynyt paljon järkevämpänä kokonaisuutena ja ennen kaikkea tapahtumana, jossa pystytään tarjoamaan edelleen loistavaa painiviihdettä. Sen osoittaa myös tämä ppv: seitsemästä ottelusta peräti kolme oli kirjoissani huippuotteluita, ja lisäksi mukaan mahtui yksi hieno keskikortin matsi. Alakortin otteluistakin kaksi (Rawley vs. Vaudevillains, Usos vs. Wyatt Family) hoitivat hommansa oikein hyvin, ja ainoa turhuus oli oikeastaan Kanen ja Parantaisen matsi. Kokonaisuutena tästä ppv:stä jäi oikein hyvä maku suuhun, ja jään innolla odottamaan WrestleManiaa ainakin Smackdownin osalta.
Hieno ppv.
1. WWE Elimination Chamber - Hieno
----------------------
2. WWE Royal Rumble - Hyvä
--------------------------------
Ja jatketaan sitten vielä Fastlanen ennakolla. Fastlane on siis Raw'n viimeinen ppv ennen WrestleManiaa, ja tätä tapahtumaa Raw ehti jopa rakennella varsin hyvin Royal Rumblen jälkeen. Ikävä kyllä se ei näy ihan toivotulla tavalla. Fastlane on siis edessä tulevana sunnuntaina.
1. Bálor Club (c) vs. BiHive vs. BoHive vs. Kofi Kingston & Brock Lesnar - Honey In The Bank Match for the WWE Raw Tag Team Championship
- Jos yksi asia on Raw'ssa selvästi Smackdownia paremmin, se on se, että Raw'ssa joukkuemestaruuksiin on panostettu oikeasti. Joukkuemestaruuksista on ollut jopa aikamoista vääntöä, ja ne ovat vaihtaneet omistajaa pariinkin otteeseen aika kummallisesti. Kaikki oikeastaan alkoi Chris Jerichon ja Kevin Owensin joukkueen hajoamisesta, ja nyt kumpikaan ei ole enää edes mukana ottelussa. Owens on siirtynyt muihin kuvioihin, ja Jericho on loukkaantuneena sekä Fozzyn kanssa kiertueella. Mestaruuksia sen sijaan pitää hallussaan paluunsa tehneen Finn Bálorin Balor Club, jossa siis Balorin lisäksi painivat Tohtori-kaksikko Gallows ja Anderson. Haastajina nähdään Xavier Woodsin ja Bo Dallasin erikoinen BoHive-liittouma, viime aikoina hajoamisen partaalla ollut BiHive sekä täysin tyhjästä repäisty Kofi Kingston & Brock Lesnar -duo. Kaiken lisäksi ottelumuoto on täysin erikoinen Honey In The Bank Match. Täytyy myöntää, että tämä on yksi eniten odottamistani otteluista Fastlanessa. Nimenomaan kaikki tämä sekopäisyys ja erikoisuus toimii tässä hyvin. En malta odottaa näkeväni, kuka lopulta selviää ottelusta joukkuemestareina ja mitä esimerkiksi Brock Lesnar tekee tällaisessa ottelussa. Ai että, tästä voi tulla aivan huikea spotfest.
2. Rusev vs. Mick Foley - No Rules Match
- Rusevin ja Foleyn kuviota on rakenneltu Raw'ssa varsin rauhallisesti mutta silti erittäin toimivasti. Foley oli pitkään Rusevin rautanyrkin alla (koska Rusev tietää Foleysta jonkun kamalan salaisuuden), mutta lopulta GM-Foley sai tarpeekseen ja kääntyi Rusevia vastaan. Nyt sitten miehet kohtaavat toisensa No Rules Matchissa. Stipulaatio on ainakin oikea Foleyn ottelulle, mutta saa nähdä, missä kunnossa Foley on muuten enää näin vuonna 2017. Toivottavasti pari kovaa bumppia tässä sentään nähdän. Toivon myös, että Rusev saisi vihdoin paljastettua Foleyn salaisuuden. Toisaalta: mitä Rusev tai Foley tekevät WrestleManiassa, jos feudi päättyy tähän? Tai miten tätä feudia vielä jatketaan? Saa nähdä.
3. Sheamus vs. ??? - Bar Fight Match
- Sheamuksesta on viime aikoina tehty aikamoista huumorihahmoa, mikä ei ole välttämättä mikään oma suosikkiasiani, koska Raw'ssa on muutenkin aika reippaasti tällä hetkellä gimmickejä, jotka tuntuvat toimivan lähinnä yleisönnaurattajina (katson sinuun, Cesaro). Toisaalta Sheamus ei ole muullakaan tavoin kiinnostanut minua vuosiin, joten en voi liikaa syyttää WWE:tä siitä, että se edes yrittää tehdä Sheamuksesta kiinnostavan. Siinä mielessä se on jopa onnistunut tehtävässään, että tämä baaritappelu kiinnostaa minua kohtuullisesti - ennen kaikkea tietenkin sen takia, että saamme vihdoin tietää, kuka on Sheamuksen yllätyshaastaja. Toivon itse Finlayta tai The Great Khalia.
4. Roman Reigns vs. Samoa Joe
- Tämä on tuntunut olevan aika monen nettifanin inhokkiottelu, enkä sinänsä voi sanoa olevani hirveästi eri mieltä. Suurin ongelma on se, että molemmat tämän ottelun painijoista ovat mielestäni vähän tyhjän päällä. Samba Joen WWE-debyytin floppaamisesta on aika lailla monissa muissa ennakoissa kirjoitettukin jo kaikki oleellinen (käykää lukemassa esim. tämä essee Joen buukkauksen epäonnistumisesta ja syistä epäonnistumiseen), mutta itse en ole mitenkään älyttömän vakuuttunut myöskään Reignsin hahmosta. Ok, Reigns tykkää keihästellä ihmisiä ja on siksi heel, mutta entä sitten? Jotkut toivoivat Reignsiä Nia Jaxin haastajaksi Fastlaneen, mutta omasta mielestäni se olisi ollut täysin väärä ratkaisu. Nian ja Reignsin sisarusfeud on toki ainut asia, millä Reignsistä saataisiin ehkä kiinnostava, mutta sitä ei kannata tuhlata tähän WM-kauden sekamelskaan, jossa se ei muutenkaan saa tarvitsemaansa huomiota. Niinpä Reigns on nyt aika lailla tyhjän päällä ja toivottavasti tuhoaa tässä ottelussa Joen. Kiinnostavinta on toki ehdottomasti se, että molemmat painijat ovat tällä hetkellä Goldbergin kaappaamana ja painivat mahdollisesti GWE:n kehässä. Toivottavasti kuitenkin tässä Goldberg-kuviossakin nähdään joku uusi käänne, koska muuten homma alkaa junnata liian pahasti paikoillaan.
5. The Neville (c) vs. Curtis Axel - Three Stages of Perfect Match for the WWE United States Championship
- Nettiarvioissa on tunnuttu järjestään kehuttavan eniten WWE:n kuvioista nimenomaan IC- ja ennen kaikkea US-mestaruusottelukuviota. Täytyy myöntää, että Axelin ja Nevillen feud on ollut kaikessa perinteisyydessään hyvä, vaikka parina viime viikkona siinäkin on päästy jo irrottelemaan jonkun verran enemmän, kun Nevillestä paljastui supersankari ja Axelista puolestaan täydellinen superpahis. Silti täytyy todeta, etten ole tästä ottelusta niin innoissani kuin kaikki muut tuntuvat olevan. Curtis Axel on edelleen kehässä aivan yhtä tylsä kuin aina aikaisemminkin, eikä Axelissa ole kuin pieniä hitusia isänsä karismasta, joten on vaikea ymmärtää, miksi juuri Axel on nostettu Nevillen haastajaksi. Niin paljon parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Tämä feud on myös hetkittäin alkanut vähän toistaa itseään, joten toivon, että tämä saa nyt vihdoin päätöksensä ja että tätä ei aleta väkisin pitkittää WrestleManiaan asti. Toki tässä on ollut monia hyviä hetkiäkin, ja siksi odotan innolla myös ottelussa, jossa Neville toivottavasti repii Axelista kaikki mahdolliset tehot irti. Potentiaalinen MOTN Nevillen ansiosta.
6. Big Show vs. Kevin Owens
- Kaikessa kamaluudessaan tämä on kiistatta koko ppv:n kiinnostavin ottelu. Tappaako Owens itsensä? Tappaako Owens vaimonsa? Tappaako kenties Show itsensä, jos hän antaa itselleen jo toisen kerran luvan Owensin hakkaamiseen? Tässä ottelussa ja juonikuviossa on sellaisia kysymyksiä, joita en olisi toivonut joutuvani ikinä kirjoittamaan WWE:n tapahtuman ennakossa, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Sympaattinen Show on yksi tämän päivän WWE:n parhaista hahmoista, ja minulla ei ole pienintäkään hajua, miten WWE aikoo ratkaista tämän dilemman, jossa käytännössä kaikki vaihtoehdot ovat kamalia. Otteluna tämä tuskin on kummoinen, mutta buukkauksellisesti tämä on aivan perkeleellisen jännittävä. Kiinnostus on noin kymmenkertainen kuin itse päämestaruusotteluun.
7. Hideo Itami (c) vs. Ho Ho Lun - WWE Cruiserweight Championship
- CW-kuvioissa on otettu Rumblen jälkeen vähän ikävästi takapakkia. Vaikka Rumblen aikaan valittelin sitä, että koko divari tuntuu vähän tylsältä, onnistui se silti tarjoamaan loistavia otteluita. Tältä ei sen sijaan voi odottaa oikeastaan mitään painillisesti kiinnostavaa tarjontaa, koska Ho Ho Lun on täysi heittopussi. On oikeastaan sääli, että cruiserweightien ympärillä tapahtuu helkkaristi kiinnostavia juttuja, mutta mikään ei liity itse mestaruuteen. Gulak vs. Corbinin jatkot ovat sanalla sanoen kuumottavia, Kendrick vs. Gallagher -jatkoja odotan edelleen järisyttävän paskasta "Me"-stablen debyytistä huolimatta ja BiHiven ympärillä pyörivä Cedric Alexanderin tilanne on (uskomattoman huonoa makua osoittavasta ampumissegmentistä huolimatta) myös hemmetin kiinnostava. Mikään näistä ei kuitenkaan liity CW-mestaruusotteluun, vaan siellä Ammattikoulu-Sunnyn johtaja Hideo Itami kohtaa koko rosterin turhimman nimen. Koko tämä Ho Ho Lunin ykköshaastajuus on kuin huono kopio vuodelta 2004, jolloin Funaki nousi täysin puskista CW-mestariksi. Ero on vain siinä, että Funaki oli aidosti symppaatinen ja Lun puolestaan ei ole. Pelkään silti, että WWE yrittää uusia tätä temppua ja pistää Lunin voittamaan tämän ottelun.
8. Nia Jax (c) vs. Eva Marie - Falls Count Somewhere Match for the WWE Samoan Union Championship
- En oikeastaan edes haluaisi sanoa tästä ottelusta mitään. Tiedän, että WWE:n nykylinjasta on itketty viime kuukausien nettikirjoittelussa ihan tarpeeksi, mutta tämän ottelun olemassaolo osoittaa vain niin kaikella tavalla sen käsittämättömän paskuuden, miksi olen hetkittäin harkinnut jo koko tuotteen katsomisen lopettamista. Minua ei edes oikeasti haittaa, jos nykyinen buukkaustiimi haluaa wrestlecrap-fetisseissään buukata jotain naisten alistamista, mutapainia, kuukautisveripaskaa ja Vinceä tarjoilemassa kielimoukkua Eva Marielle. Kyllä, nautin tietyllä tavalla wrestlecrapista. Puhtaasti paskaa on se, että tämän buukkaustiimin mielestä on ilmeisesti oikeasti ihan fine, että nämä kaikkein paskimmat visiot on iskettävä muna tanassa viikosta toiseen Raw'n Main Event -kuvioksi ja että samaan aikaan show'ssa ei tehdä MITÄÄN oikean päämestaruuskuvion edistämisen vuoksi. Katsokaapa huviksenne viime viikkojen Raw'ta. Siellä ei ole kolmeen viikkoon tehty oikeasti mitään päämestaruuden kiinnostavuuden edistämiseksi, ja koko Nia Jaxin älyttömän (mutta tavallaan kiinnostavan) mestaruusvoiton momentum on tapettu täydellisesti, kun kenellekään ei ole tuntunut olevan mitään kiinnostusta jatkaa Jaxin buukkaamista. Juuri tässä on koko nyky-WWE:n pahin ongelma: jotain juttuja tehdään vain sokeeraavuuden vuoksi, mutta kun ne sokki-ideat on toteutettu, niitä ei enää osata jatkaa mitenkään. Tämä on kuin suoraan Vince Russon WCW:stä, ja siksi se on niin paskaa. Kyllä, paperilla on varmasti aivan helvetin hauska idea WWE:n mielestä pistää Nia Jax ja Eva Marie ottelemaan toisiaan vastaan päämestaruudesta, mutta eihän kellään ole mitään syytä kiinnostua tästä ottelusta, koska Eva Marie ei liity mitenkään päämestaruuskuvioihin (vaan Vincen kanssa kielarointiin) ja koska Nia Jaxia ei ole lähes tulkoon nähty edes Raw'ssa. Ei saatana, jos haluatte buukata paskaa, tehkää se edes hyvin. Tämä on vain laiskaa ala-astetasoista buukkausta ja siksi niin onnetonta kuraa. Pitäkää tunkkinne, WWE. Jos Maniaan mennessä suunta päämestaruuskuvioissa ei ole muuttunut, luovutan tämän yhtiön suhteen.
Sitten vielä kuukauden kärkikymmenikkö! Olen siis jatkanut taas perinteistä listausta, jossa rankkaan ihan mielivaltaisesti kuukauden kymmenen kiinnostavinta painijaa/henkilöä WWE:ssä. Nämä eivät siis kerro näkemystäni siitä, ketkä ovat tällä hetkellä WWE:n parhaat painijat, vaan ketkä painijat puhtaasti ovat kiinnostaneet minua tällä hetkellä eniten WWE:ssä. Tämä listaus on tehty juuri sopivasti helmikuun perusteella, sillä Fastlane-viikon Raw ja SD nähtiin vielä helmikuun puolella. Listassa suluissa on painijan sijoitus viime kuukauden kärkikymmenikössä.
HELMIKUUN TOP 10:
1) Big Show (9.) - Sympaattinen, omantuntonsa kanssa taisteleva ja hämmentävää mekaanista kouraa hallitseva Royal Rumble -voittaja on niin pirun kiinnostava, ettei mitään rajaa. Mitä Show'lle vielä käykään ennen Maniaa?
2) Cesaro (-) - Heti kun WWE luopui aikeistaan buukata Cesaroa ankeana ja vakavana babyfacena ME-kuvioissa, Cesarosta tuli yksi koko rosterin kiinnostavimmista nimistä.
3) Kevin Owens (8.) - Owensin kiinnostavuuden syistä tuskin tarvitsee edes sanoa mitään.
4) John Cena (1.) - "Juu, vaikka" -Cena on aivan ehdottomasti Cenan paras gimmick ikinä, koska millään viikolla ei tiedä, mitä Cena oikeasti tekee seuraavaksi. Myös liittoutuminen Vincen kanssa on yksi parhaista käänteistä. WWE:n parhaita heelejä juuri siksi, ettei periaatteessa edes ole heel, mutta on silti.
5) Kane (7.) - Big Show'n ohella toinen sympaattinen karpaasi. Kuka onkaan B.S.? Mitä käy Mega-Pörrölle? Ja nyt jumalauta Kane nousi vielä helmikuun viimeisessä Smackdownissa päämestariksi. Ei tästä voi olla kiinnostumatta.
6) Jaakko Parantainen (2.) - Suomalaisen Jaakon ihan suurin kiinnostavuus on ollut ehkä hieman laskussa, mutta toisaalta liittoutuminen Karjalan (Kaliston) kanssa on tarjoillut aivan loistavaa viihdettä. Huomaatteko muuten, että Kane-feudin päättymisen jälkeen Parantainen on oikeastaan kääntynyt takaisin faceksi? Loistava suunta, jään odottamaan, mitä Parantainen tarjoilee seuraavaksi.
7) Drew Gulak (-) - CW-divarin kirkkaasti kiinnostavin nimi, vaikka onkin nyt welness policyn rikkomisen takia kuukauden huililla. Onneksi Gulak ehtii palata vielä WrestleManiaan, ja toivottavasti siellä nähdään ottelu, jossa peniksenleikkaaja kohtaa uhrinsa.
8) Viktor (-) - En olisi vielä EC:n jälkeen uskonut sanovani tätä, mutta Undertakerin pojasta on parin viime viikon aikana tullut ihan hemmetin kuumottava ja samalla pirun kiinnostava hahmo. On ihan mahdoton tietää, mitä Viktor tekee seuraavaksi. Ja miten hän edes paljastui UT:n pojaksi? Miksi juuri nyt?
9) Mojo Rawley (-) - Mojossa ehdottomasti kiinnostavinta on mahtava feud Pappa Rawleyn kanssa. Toivottavasti feud jaksaa kantaa WrestleManiaan asti, koska pieni paikalleen jämähtäminen saattaa uhata tätä kuviota. Toistaiseksi silti loistosettiä.
10) David Otunga (-) - Otunga on niin paska selostaja, että hänen paskuudestaan on tullut yksi SD:n paras viihdenumero. Mikä pelottaa Otungaa tällä viikolla, pojat? Ei voi mitään, olen Otunga-mark.
Paljon muitakin hyviä nimiä olisi ollut listalle (Baron Corbin, Undertaker, Goldberg, Hulk Hogan, AJ Styles), mutta kaikki eivät ikävä kyllä mahdu. Katsotaan taas ennen Maniaa sitten maaliskuun listaa.
Tämmöisiä tällä kertaa, palataan seuraavalla kerralla Fastlanen arvion ja vuoden suurimman tapahtuman ennakon kanssa.