Smarkside

Mitä, kuukauden tauko? Ei kai?

[align=center]ENDVR 2[/align]

The Bedford, Balham, Lontoo
17.11.2013

Jimmy Havocin shokeeraavan turnin ja vallan mainion tapahtuman jälkeen on aika palata nuorten kykyjen pariin. Formaatti on jälleen lyhyempi ja tiiviimpi. Ehkä saisin näitä arvosteluja useammin ulos jos lopettaisin Progressin videopätkien katsomisen ”kulta-ajan” alusta lähtien eli 2015 alusta.

- Avausotteluna toimi vakiokasvo Eddie Dennisin ja ProJon ”ykkösnimen” Joey Lakesiden välillä. Lakeside heitti ihan kivan promon myös alussa. Ihan kiva oli myös ottelukin. Lakeside yritti selvästi paria juttua, mitkä olivat taitotason yläpuolella joka oli pieniin lipsahduksiin. Alan myös pikkuhiljaa ymmärtää miksi yleisö rakastaa Eddie Dennistä. Kaverin pienet sutkautukset kehässä ovat hauskoja ja muutenkin persoonallinen hahmo. Ottelu päättyy yllättäen tasapeliin tuomarin laskiessa kolmeen molempien ottelijoiden hartioiden ollessa matossa.

- Seuraavaksi massiivinen Paul Ryker ja Thomas Cartelle kohtasivat Mark Hendryn ja surffari Chuck Mambon. Hendryllä oli ollut viime ENDVR-tapahtumassa kiistaa heel-kaksikon kanssa ja olikin loukannut ranteensa kärsiessään tappion Rykerillle. Hieman kokeneemmat Handry ja Ryker kantoivat tätä ottelua. Mambo on karismaattinen, mutta vielä sangen vihreä kun taas Cartelle on vaan huono. Ryker korjaa lopulta potin selättäessään Mambon Running Powerslamin jälkeen.

- Seuraavaksi koitti historiallinen hetki eli promootion ensimmäinen naisten ottelu. Tässä kolminottelussa olivat mukana hollantilaine Leah Von Dutch, Lance Stormin kouluttama Rhia O’Reilly sekä ProJon oma kasvatti Easy Tiger. Von Dutch ja O’Reilly ovat molemmat otelleet sittemmin myös SHIMMERin riveissä. Vaikka kyseiset neidit ihan kelvollisia olivatkin, niin Easy Tiger oli sysipaska jopa tällä aloittelijoiden tasolla. Ottelua ei auttanut yhtään se, että valtaosan ajasta keskenään painivat kaksi heeliä yleisön ollessa kuollut. Vaikea kuvitella että tästä noin kahden vuoden päästä Progressin naistendivari tuottaa jopa hyviä otteluita.

- REACH OUT AND TOUCH FAITH. Kyllä vain, suosikkigimmickini debyytti. Pastor William Eaver, painiva pastori ja ProJon kasvatti. Vastaansa hän sai Raumallakin vierailleen lennokkaan Flash Morgan Websterin. Molemmista tulee vakiokasvoja ”päärosterin” puolelle seuraavien vuosien aikana, joten olin kiinnostunut näkemään miten debyytti sujui näiltä herroilta. Ja hyvinhän se meni. Kokeneempi Webster oli tietenkin vakuuttavampi näistä kahdesta ja esittikin hienoja liikkeitä. Eaver oli sangen vihreä, mutta hoiti hommansa hyvin. Gimmick ei ollut vielä aivan hioutunut uomiinsa. Tämä ottelu ei olisi kalvennut päätapahtumissakaan alkukortin otteluille. Tämä jäikin illan parhaaksi otteluksi.

- Sitten käytiin ottelu koomisen Ali Armstrongin ja parimetrisen Fugin välillä. Nukahdin. Fug voitti. Alan katua näiden arvostelua.

- Illan pääotteluna toimi illan toinen joukkuekohtaaminen. Tällä kertaa vastakkain olivat pirullinen vankiladuo Burden of Justice sekä Bhangra Knights. Tulokseksi saatiin täysin tavanomainen joukkueottelu. Burden of Justicen ukot ovat kehässä tylsiä ja tuo gimmick ei vaan toimi yhtään. Onneksi Alen ja Singh olivat viihdyttäviä.


Ensi kerralla vuoden päätöstapahtuma Chapter 10. Tätä tahtia se arvostelu ilmestyy joskus syyskuussa.

Hyvä zemppari! Itsellä menee nyt näköjään niin, että julkaisen sitä myöten kun kerkeän kirjoittaa. Joten nyt saatte sitten juuri uunista ulos otetun tuoreena arvostelun.

Nimenomaan loppuvuodesta 2009 TNA-fanitukseni oli korkeimmillaan joten olenkin iloinen, että projekti on vihdoin kerennyt tänne asti ja pääsen fiilistelemään näitä hetkiä nyt uudestaan hieman eri silmin. Tähän mennessä TNA:n 2009 ei ollut erityisen häävi ollut – muutama ihan kiva onnistuminen, mutta sen vastapainoksi ihan liikaa pelkkää roskaa. Muutosta oli kuitenkin aistittavissa tässä vuoden viimeisellä neljänneksellä. Uusia kuvioita, uusia painijoita, uusia mestareita ja suoraviivaisempaa bookkausta. Niin ja myös uusi selostaja, koska Taz oli ottanut Don Westin paikan Mike Tenayn rinnalla.

No Surrender oli kokonaisuutena positiivisen puolelle jättänyt kokemus. Yhtäkään neljän tähden matsia se ei tarjonnut, mutta useampikin ottelu pääsi kohtuullisen lähelle sitä. Painin tasoltaan pääottelu ei ollut illan paras, mutta se on selkeästi ottelu, jonka tästä tapahtumasta seitsemän vuoden jälkeen vielä muistan. Joten siitä muutama sananen lisää.

TNA World Heavyweight Championship (5-Way)
Kurt Angle © VS. Sting VS. AJ Styles VS. Matt Morgan VS. Hernandez
Anglen tämänkertainen mestaruuskausi oli jatkunut kesäkuun Slammiversarysta saakka ja nyt hänen oli määrä puolustaa mestaruuttaan nelinottelussa. Anglen, Main Event Mafian ja Matt Morganin draama oli jatkunut jo kuukausia, joten Morgan oli sitä kautta päätynyt tähän matsiin. Styles & Sting olivat selvittäneet tiensä Impactissa karsintamatsien kautta. Tosin ennen tätä miehet olivat ystävystyneet syvemmin kun Sting oli rohkaissut tilanteeseensa pettynyttä Stylesia ja kaivanut tästä sen ”tiikerin silmän” esiin kuin Apollo Creed Rocky Balboasta konsanaan. Hernandez taas tuli tähän yhtälöön mukaan kirjaimellisesti viime sekunnilla – hänellä kun oli ”Feast Or Fired” salkun myötä mahdollisuus mestaruusotteluun milloin hyvänsä ja Hessu päätti järjenvastaisesti hyödyntää tilaisuutensa tässä.

Jotkut ottelut nousevat muistettaviksi lopputuloksensa vuoksi ja tämä kuuluu siihen sarjaan. Painimatsina tämä oli ihan perusmukavaa main event rymistelyä, mutta ei mitään sen erikoisempaa. Lopputulos sen sijaan yllätti, sykähdytti ja painui ikuisesti mieleen. Minun kirjoissani juuri siitä hetkestä alkoivat TNA:n eksistenssin kolme upeinta kuukautta. Sitten tulivat Hogan & Bischoff, mutta sen murehtiminen onkin jo seuraavan vuoden päänsärkyjä. Upea hetki, yksi TNA Wrestlingin historian kauneimmista sellaisista.
Kesto: 15:11
Voittaja: AJ Styles
Arvosana: *** ½
Muuta: Naispainijat olivat saaneet joukkuevyöt ja tässä kruunattiin ensimmäiset mestarit. Sarita & Taylor Wilde päihittävät The Beatiful Peoplen. Saritan ja Taylorin joukkue oli kyllä taidokas ja kemiatkin toimi, mutta eipä siitäkään lopulta mitään kummempaa kehkeytynyt, koska naisten joukkuevöiden olemassaolo tuntui parissa viikossa unohtuvan.

Eric Young ja Hernandez kohtasivat ”ottelussa”, jonka ainoa tarkoitus oli edistää World Elite anglea. Kestoa tällä oli alle minuutin verran, joten en laske tätä arvosteluun mukaan.

Seuraavaksi kehän vastakkaisiin kulmauksiin asettuivat Samoa Joe & Chris Daniels, joten laatutakuu oli annettu. Eikä tässä tosiaan moittimista ollut. Oikein mukava ottelu x-divisioonan mestaruudesta, vaikka niihin 2005/06 klassikoihin toki jäi vielä paljon matkaa.

Lyhyessä ajassa tosi suosituksi noussut ’Pope’ D’Angelo Dinero kohtasi maskimies Suiciden Falls Count Anywhere ottelussa. Vastoin odotuksia tämä olikin oikein hyvä ja ennen kaikkea hauska matsi. Kunnon rymistelyä trukin ratissa ja perskannikat paljaana. Sai ainakin hyvät naurut. Onnistunut esitys.

2009 ei ollut naisten painille hyvä vuosi. WWE:ssä Santino Marella oli vitsimielessä naisten mestaruusmatseissa ja TNA:ssa Cody Deaner. Takatukkajuntti oli tosiaan Knockout-mestari ja nyt hänen eksänsä ODB:n tehtävä oli palauttaa mestaruus oikean sukupuolen haltuun. Suuri yllätys oli, että tämähän ei edes ollut umpisurkea matsi. Muutama jopa ihan aidosti near fall tilannekin rakennettiin. Huono idea, mutta esiintyjät ottivat kyllä huonosta kuviosta kaiken irti ja siitä pointsit heille.

Kevin Nash oli edelleen Legend’s mestari ja nyt vastassa oli Abyss. Hidasta ja kankeaahan tämä odotetusti oli, mutta muutama ihan makea spotti sekaan mahtui. Ei siis aivan täysi fiasko.

Poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta nähtiin Lethal Lockdown ottelu, koska joukkuedivarissa tunteet olivat kuumentuneet kiehumispisteeseen. Joukkuemestarit Steiner & Booker liittoutuivat British Invasionin kanssa ja vastassa oli Beer Moneyn ja Team 3D:n muodostama kvartetti. LL on parhaita TNA:n kehittelemiä stipulaatioita ja lähes aina se tarjoaa vähintäänkin viihdyttävää painia. Tämäkään ei pettänyt ja vaikka matsissa sinällään ei mitään ennennäkemätöntä ja uskomatonta nähty niin mukavaa tätä oli katsella. Hyvä veto TNA:lta.

Enemmän tai vähemmän odotettu Lashleyn ppv-debyytti TNA:ssa nähtiin tässä. Tämähän oli sitä aikaa kun Lashley toden teolla yritti myös vapaaottelijan uraansa vauhtiin ja olikin mediahuomion kohteena tämän poikkeuksellisen järjestelyn vuoksi. Vastassa oli kehäkonkari Rhino ja ottelu valitettavasti jäi varsin mitättömäksi esitykseksi. Muutamia ihan kivoja hetkiä, mutta siinäpä se. Ikään kuin Lashleya olisi hieman varottu ja säästelty MMA-uran vuoksi. Mene ja tiedä.

Tähdet
*** AJ Styles
** Pope Dinero
* Samoa Joe

Yhteenveto: Jos ei muuta niin tästä jäi ainakin parempi fiilis kuin suurimmasta osasta TNA:n tapahtumista vuonna 2009. Se itsessään on jo aika paljon. Ailahteluahan tässä oli edelleen paljon ja huippumatsi jäi uupumaan, mutta siltikin positiivisen puolelle jäätiin ja selkeästi tässä oli aineksia paremmasta tulevaisuudesta. Joten peukkua ylös.


Pähkinänkuorispoilerit
Sarita & Taylor VS. Beatiful People (4:51) * ½
Hernandez VS. Young (50sek.) N/A
Daniels VS. Joe (13:51) *** ¼
Suicide VS. Dinero (12:25) *** ¼
Deaner VS. ODB (7:17) **
Abyss VS. Nash (8:24) * ½
Lethal Lockdown (21:27) *** ½
Rhino VS. Lashley (7:06) **
Sting VS. Morgan VS. Angle VS. Styles VS. Hernandez (15:11) *** ½ (illan paras)

Vuoden yhteenveto spoilerin alla Ensi kerralla sitten Häkkihelvetti.

Julkaisen sitä myöten kun kerkeän katsella ja kirjoitella.
Hell In A Cell oli syksyn uusi tapahtuma, joka herätti varsin ristiriitaisia tunteita. Kyllähän HIAC moniikkeri toki viehätti ihmisiä ja esimerkiksi ppv ostot verrattuna vuoden takaiseen No Mercyyn olivat paremmat. Kääntöpuoli tässä oli se, että tapahtuma ikään kuin arkipäiväisti HIAC ottelut, joiden piti tarinankerronnallisesti olla se aivan viimeinen päätepiste vihamiesten feudeille. Kolme HIAC ottelua yhteen iltaan oli tosiaan kaksiteräinen miekka.

Kokonaisuutena tapahtuma oli ihan tasaisen hyvä. Se kuitenkin sisälsi myös melkoisen raivostuttavia asioita, joista pahin oli CM Punkin nopeahko häviö Undertakerille illan avausottelussa. Itse asiassa tuo sai aikanaan sappeni kiehumaan siinä määrin, että laitoin WWE:n viikottaiset kuukausiksi boikottiin. Nyt vajaa 7 vuotta myöhemmin tapahtuneeseen suhtautuu jo huomattavasti rauhallisemmin. Joukkuematsit osoittautuivat illan helmiksi, joten otetaan niistä jälkimmäinen tarkasteluun.

Hell In A Cell Match
Legacy VS. De-Generation X
Tätä ei suotta lykätty häkkihelvetin sisään. Feudi oli kestänyt koko kesän ajan ja jo sitäkin ennen HHH oli pitkän aikaa ollut tukkanuottasilla Ortonin juoksupoikien kanssa. Joten lopullisuuden tuntua tässä oli ja siitä syystä tämä olikin ansaitusti pääottelun paikalla mestaruusmatsien sijaan. Summerslamin ja Breaking Pointin kohtaamiset olivat mainioita ja samaa oli lupa odottaa tältäkin.

Matsi alkoi räjähtävästi jo sisääntulorampilla kun Legacyn hemmot hyökkäsivät DX:n kimppuun. Useita minuutteja kestänyt tappelu kehän laidalla olikin piristävä tapa aloittaa ottelu ja samalla rakentui koko ottelu juoni – Legacy kun onnistui lukitsemaan HHH:n häkin ulkopuolelle ja muuttamaan kohtaamisen tasoitusotteluksi.
Michaels oli ehdottomasti koko tapahtuman tähti myydessään Rhodesin ja DiBiasen löylytystä, mutta samalla pysyen koko ajan hengissä ja rakentaessaan eeppistä face comebackia. Kun HHH sitten lopulta keksi hakea putkipihdit takahuoneesta ja ryntäsi häkkiin niin loppuhetket olivatkin täyttä ilotulitusta. Erittäin hyvä ottelu ja hieno tapa päättää feudi.
Kesto: 18:04
Voittajat: DX
Arvosana: ****

Muuta: Kuten tulikin jo sanottua niin tapahtuma alkoi Undertakerin mestaruusvoitolla CM Punkista. Kaikki tämä tapahtui 10:ssä minuutissa, eikä ottelu ihmeitä tarjonnut. Aikanaan tämä oli itselle ja koko Suomen IWC-skenelle iso pettymys.

Dolph Ziggler haastoi John Morrisonin IC-mestaruudesta aivan mallikelpoisessa urheilullisessa ottelussa. Ainoastaan tunnetta ja taustatarinaa puuttui.

Tulokas Alicia Fox oli noussut nopeasti Mickie Jamesin haastajaksi Diva’s mestaruudesta. Kokenut Mickie urakoi kiitettävästi ja nosti mukanaan Alician ihan kohtuulliseen matsiin.

Batista & Rey Mysterio olivat kasanneet noin neljän vuoden takaisen lyhytkestoisen tiiminsä kasaan ja suuntasivat katseensa kohti Chris Jerichon & Big Show’n mestarisjoukkuetta. Tästä matsista kehkeytyikin illan suurin positiivinen yllätys. JeriShow’sta oli syksyn mittaan kehittynyt todella kovan tason tiimi ja selkeästi myös Batistan ja Reyn tiimityöskentelyssä oli keskinäistä kemiaa. Oikein hyvä joukkuematsi, joka jätti toivomaan revanssia.

”Bullet Time Orton” on termi, jota vuoden 2009 Randysta kannattaa käyttää. Orton teki kaiken niin tuskallisen hi….taaaa…….sti. Niin hitaasti, että sitä oli tuskaa katsoa. Tuo pelleily pilasi myös tämän HIAC-ottelun John Cenan kanssa. En osannut nauttia.

Drew McIntyre oli vastoittain debytoinut Smackdownissa Mr. McMahonin ”valittuna.” Niinpä skotti tarvitsi voittoja alleen ja sellaisen tarjosi tässä kohtaa keskikortin sankari R-Truth.

Yhdysvaltain mestaruudesta oteltiin taas vaihteeksi useamman hengen ottelussa kun Miz & Jack Swagger haastoivat Kofi Kingstonin 3-way ottelussa. Lyhyehköksi jäänyt välimatsi tarjosi muutamia kivoja spotteja, mutta ei sen enempää.


Tähdet
*** Shawn Michaels
** Chris Jericho
* Rey Mysterio


Yhteenveto: Todella kaksijakoinen tapahtuma. Rankingissa tämä tulee pärjäämään suht hyvin, mutta koko konseptista ja esimerkiksi Punk vs. Undertaker bookkauksesta voi olla montaa mieltä. Joukkuematsit olivat illan parasta antia ja niitä kyllä uskallan suositella.

Pähkinänkuorispoilerit
Undertaker VS. Punk (10:27) ***
Morrison VS. Ziggler (15:42) *** ¼
Alicia VS. Mickie (5:21) * ½
JeriShow VS. Batista & Mysterio (13:44) *** ½
Cena VS. Orton (21:27) ***
Truth VS. McIntyre (4:40) * ½
Miz VS. Kingston VS. Swagger (7:53) ** ½
DX VS. Legacy (18:04) **** (illan paras)

Vuoden yhteenveto spoilerin alla Ensi kerralla sitten TNA:n vuoden päätapahtuma.

Kuten tulikin jo sanottua niin tapahtuma alkoi Undertakerin mestaruusvoitolla CM Punkista. Kaikki tämä tapahtui 10:ssä minuutissa, eikä ottelu ihmeitä tarjonnut. Aikanaan tämä oli itselle ja koko Suomen IWC-skenelle iso pettymys.

Muistan tuon mielestäni aika hyvin vielä noiden vuosien jälkeen. Otteluhan oli tuohon aikaan aivan kaamea pettymys, koska Punkin ja Undertakerin kuvio oli ihan ok tasoa, vaikka se Breaking Pointin Screwjob-paska oli kaameaa kuraa kuten Montrealilla fiilistely aina on. Toisaalta Teddy Longin naurettava heel-turn oli jo silloin hauskaa kuraa - BUCKLE UP TEDDY~!

Harhauduin tosiaan, mutta siis itse matsista. Ottelu oli aivan kaamea pettymys, koska HIAC:illa oli vielä jäljellä sen maine hyvien ja brutaalien otteluiden paikkana, jota sillä ei enää ole kiitos tuon PPV-konseptin jota vihaan. Nyt se on vain yksi matsimuoto muiden joukossa eikä The Gimmick Match, joka se aikoinaan oli. Punk vs. Undertaker voi siis näyttää nyt jo ihan oklta, mutta silloin matsia arvosteltiin HIAC:in vanhojen perinteiden perusteella, jotka nyt on onnistuneesti vesitetty ja paskottu. Hienoa WWE!

Asiaa ei myös auttanut se, että voittaja oli täysin väärä. Punk oli aivan tajuttoman kuumaa kamaa tuohon aikaan, joten WWE tekee tietenkin älykkään päätöksen ja jobbaa hänet 44-vuotiaalle konkarille, jolla oli jalat aivan paskana. Jos tuota matsia katsoo, niin kiinnittäkkää huomiota miten surkeaa Undertakerin liikkuminen on. Se on oikeasti melko ikävää katsottavaa, kun Undertaker klenkkaa pitkin kehää romuttuneilla lonkillaan ja painivuosien kuluttamilla jaloillaan.

Vaikka toki tunteet ovat asiaan liittyen ovat varmasti laantuneet ja matsia voi arvioida nyt objektiivisesti laadun kannalta, niin suuremmassa kokonaisuudessa se on varmasti idioottimaisimpia buukkauspäätöksiä 2000-luvulla. Punk menetti täysin momentuminsa, joka oli tekemässä hänestä megaheeliä. Toki Straight Edge Society perustettiin 2010 joka oli kuviona hyvä, mutta Punk tippui mestaruuskuvioista pois ja tipahti vain yhdeksi yläkorttilaiseksi muiden joukossa. Punk korjasi momentuminsa vasta 2011 Summer of Punk II:lla, joka hauskaa kyllä kustiin myös jobbaamalla todella kuuma Punk hasbeenille - tuossa tapauksessa HHH:lle. Hienoa WWE! Hienoa Hunter!

Eipä ihme että Punkilla lopulta paloi päreet ja lähti läksimään. Jestas miten paljon hänessä hukattiin potentiaalia ja rahaa..

Vihdoin käsittelyssä vuoden 2013 viimeinen tapahtuma.


[align=center]Chapter 10: Glory Follows Virtue If It Were Its Shadow[/align] The Garage, Islington, Lontoo
24.11.2013

Ihan alkuun on myönnettävä pikku juttu selostajasta Jimmy Barnettista. Hän on itse asiassa omistaja Jim Smallman, sama kaveri joka hoitaa kehäkuulutukset. Selostus on tietenkin nauhoitettu jälkikäteen. Tunnen itseni idiootiksi kun en tajunnut tätä aiemmin, sillä omaan korvaan puheääni kuulosti aluksi aivan erilaiselta. Tämänkin sain tietooni vasta kuunnellessani Smallmanin ja Glenn Josephin podcastin vuodelta 2015. Noh, ei siitä sen enempää ja asiaan.


Tommy “Fucking” End vs Mikey Whiplash
Tommy End oli debytoinut varsin vakuuttavalla tavalla. Heti ensimmäisessä ottelussaan hän oli onnistunut päihittämään massiivisen Dave Mastiffin helvetillisen taiston päätteeksi. Nyt vastassa oli Britannian painiskenen veteraani Mikey Whiplash, joka oli alueen parhaimpia painijoita ennen ”uuden sukupolven” läpimurtoa viime vuosina. Whiplash oli aloittanut uransa vuonna 2000 ja oli vuonna 2013 kohonnut ICW:n mestariksi. Tämän lisäksi End ja Whiplash kuuluivat samaan Legion-nimiseen ryhmittymään ICW:ssä, joten keskinäistä historiaa löytyi.

Alle kymmenessä minuutissa saatiin oikein mukava ottelu aikaiseksi. Tyylillisesti tämä oli aivan erilainen kuin Endin kohtaaminen Mastiffin kanssa. Alun mattopainiosuus oli tasaväkinen ja oikeasti kiinnostava eikä pelkkää rannelukkojen vaihtelua. Loppuun saatiin vielä räjähtävät viimeiset minuutit Endin esitellessä brutaalia potkuvalikoimaansa. Whiplash oli erittäin varma, vaikkei omaa arsenaaliaan päässyt kovinkaan paljon esittelemään maailman hitaimman Nigelin (Rebound Lariat/WACKYLINE) ohella. Olisi hyötynyt suuresti muutamasta lisäminuutista, mutta jää tällaisenaan edellistapahtuman avausottelun varjoon.
***+

Voittaja:
Project Ego (Travis & Kirby) vs Grado & Mad Man Manson – Progress Tag Title Tournament 1st Round Match
Kyllä vain, Progress päätti vihdoin luoda omat joukkuemestaruusvyöt. Mukana turnauksessa olisi kahdeksan joukkuetta ja finaali olisi neljän joukkueen kohtaaminen seuraavan vuoden maaliskuun tapahtumassa. Aivan täyttä kahdeksaa joukkuetta ei rosterista löytynyt, joten turnaukseen päätyi myös pari erikoisempaa paritusta. Project Ego oli tosiaan edellisessä tapahtumassa napannut voiton Gradon joukkueesta. Pitää myös mainita että Egot ovat ilmeisesti heelejä. Tämä on ensimmäinen ottelu missä asia käy millään tavalla ilmi. Tällä kertaa Grado oli haalinut partnerikseen täydellisen sekopään Mad Man Mansonin. Jos jo kehäkuulutusten aikana Manson ryntää kopeloimaan vastapuolen sukukalleuksia, niin eihän tämä ottelu voi olla muuta kuin täysi katastrofi mestariteos.

Kaksi sanaa: Conga Line. 5/5, No Tokyo Dome needed.
*****
...

Voi jeesus, tätä ottelua katsoi kyyneleet silmissä. Painiahan tässä ei ollut juuri laisinkaan, mutta nauraa sai urakalla. Voiko ottelu olla huono jos a)yksi osanottajista vetää ”kokaiinia” kesken ottelun, b) nähdään hidastettua kehätoimintaa ja c) CONGA LINE. Yksi parhaimmista komediaotteluista mitä olen nähnyt. Jos sinulla ei ole huumorintajua niin silloin tämä on noin yhden tähden ottelu. Virallinen arvosana on siis (lähes) keskiarvo. Tämä ottelu on nähtävä uskoakseen.
*** ½

Voittajat:
Doug Williams vs Nathan Cruz (w/Catherine Rose)
Tuon sekopäisyyden jälkeen oli aika palata maan pinnalle. ”The Ambassador of British Wrestling” Doug Williams oli epäonnistunut järkälemäisen Rampagen kaatamisessa ja saikin nyt vastaansa Rampagen joukkuetoveri Nathan Cruzin. Cruz oli taas puolestaan saanut pataansa Stixxiltä ja lähti keräämään uutta momentumia veteraania vastaan. Cruz oli saanut jostain rinnalleen rääkyvän akan, josta selostaja osasi kertoa nimeksi Catherine Rose ja että hän on mitä ilmeisimmin Screw Indy Wrestlingin uusi manageri.

Edes Doug Williams ei saa Nathan Cruzista ihmeitä irti. Paljon Cruzin perustylsää hallintaa headlockeilla ja perus lyönneillä ja potkuilla. Williamsin päästessä esittelemään kykyjään ottelu piristyi aina. Perus tv-ottelu joka unohtaa mielestä viimeistään seuraavana päivänä. Kyllähän tämän katsoi, mutta olisihan 15 minuuttia voinut käyttää paremminkin. Luojan kiitos tämä on Nathan Cruzin viimeinen yksilöottelu kahteen ja puoleen vuoteen.
** ½

Voittaja:
Mark Haskins vs Adam Cole
Ja sitten jotain aivan muuta. Mark Haskins oli kärsinyt kaksi tappiota peräjälkeen ja oli nyt vuoden viimeisen tapahtuman kunniaksi päättänyt jättää avoimen haasteen kelle tahansa. Lämmittelyksi hän solvasi kevyesti yleisöä. Ja haasteen otti vastaan hallitseva PWG:n ja ROH:n maailmanmestari Adam Cole. Jos joku ei sattumoisin kaveria tunne niin kyseessä on yksi Ring of Honorin ykkösnimistä ja vuodesta toiseen WWE-huhujen kohteena. Eikä ihme tuolla karismalla ja pätevillä kehätaidoilla ja ikääkin oli vasta 24. Yllätyksestä toipunut Haskins hyökkäsikin Colen selkään ennen kellonsoittoa ja soppa oli valmis.

Te tiedätte jo että tämä oli hyvä ottelu. Ei kuitenkaan niin hyvä kuin parhaimmillaan olisi voinut olla eikä edes se neljän lumihiutaleen kohtaaminen mitä toivoin. Pienestä alkukankeudesta selvittiin melko nopeasti Haskinsin kohdistaessa iskunsa Colen käsivarteen. Tämä oli melko suurelta osin vain Colen näytöstä. Haskins sai pienet hetkensä loistaa, mutta Cole varasti valokeilan. Mitään erityisen ihmeellisiä vastaliikesarjoja ei edes tarvittu molempien vetäessä perussettiään ja yleisön ollessa innoissaan. Silti päässäni raksutti vain ajatus, kuika paljon parempi ottelu saataisiin aikaiseksi vuonna 2016. Toivotaan että Haskinsin Resedan keikka johtaa uusintaotteluun vielä joskus.
*** ½

Voittaja:
Bhangra Knights vs London Riots - Progress Tag Title Tournament 1st Round Match
Mitä, jollain ottelulla jotain tarinaakin taustalla, ei kai? Viime tapahtumassahan London Riots oli halpamaisesti hyökännyt kehään ja piessyt muun muassa Knightsit tohjoksi samalla kun Jimmy Havocilla napsahti päässä. Edellisen ENDVR-shown päätteeksi Singh ja Allen olivat pyytäneet ottelua Progressin dominoivinta joukkuetta vastaan. Omistajat olivat suostuneet tuomaan Riotsit takaisin vielä yhteen otteluun, kunhan Bhangra Knights varmistaisi, etteivät Riots pääsisi pois mustelmitta. Eikä tule unohtaa Allenin vanhaa joukkuepari Danny Garnellia, jonka Riotsit teloivat edellisenä vuonna. Kaiken lisäksi kyseessä oli joukkuemestaruusturnauksen ensimmäisen kierroksen ottelu. Ennen Lynchin ja Davisin sisääntuloa Smallman pyysi koko yleisöä kääntämään heille selkänsä sisääntulon ajaksi. Hienona yksityiskohtana he eivät saaneet edes musiikkia.

Vauhdikasta menoa niin kauan kuin tätä kesti. Ottelu pidettiin lyhyenä (noin 8 minuuttia), mutta sitäkin tapahtumarikkaampana. RJ Singh heitti muutamat vaikuttavat loikat ja oli kiinnostavampi kuin koskaan. Darrell Allen oli varma itsensä ja London Riots myllytti tutulla tavallaan. Lopetus oli tietyllä tavalla pettymys, mutta jatkoa oli vielä tulossa. Joukkueet saivat toisistaan parhaan irti näinkin lyhyessä ottelussa, joten odotan innolla mitä tapahtuu tulevaisuudessa.
***+

Voittajat:
Stixx vs Rampage Brown© - Progress Championship Match
Stixx oli raivannut tieltään Screw Indy Wrestlingin jäsenet Mark Haskinsin sekä Nathan Cruzin ja saanut siitä hyvästä mestaruusottelun. Nyt jäljellä oli vaan mestari Rampage Brown. Rampage oli päihittänyt viime kerralla Doug Williamsin vain pienellä avustuksella. Nyt kehänlaidalla ei yllättäen SIW:n joukkoja ollut. Ottelun koukkuna tietysti oli se, että Rampage ei ollut vielä Progressissa kohdannut ketään (Mastiffin lisäksi), joka olisi ollut tasaväkinen lihasvoimien kanssa. Eikä varmaan pitäisi myöskään huolestua siitä että tapahtumaa on jäljellä vielä tunti ja tämä on toiseksi viimeinen ottelu.

Ja olemme siirtyneet johonkin toiseen universumiin sillä näemme oikeasti hyvän ottelun Stixxiltä. Kaveri on selvästi parhaimmillaan samankokoisia mörssäreitä vastaan. Vahvaa brawlausta molemmilta muutamalla hienolla spotilla höystettynä. Varsinkin superplex yläköydeltä oli vaikuttavan näköinen. Ottelu olisi varmaan ollut vielä kuumempi, jos joku olisi oikeasti uskonut Stixxin mahdollisuuksiin voittaa. Lopputuloksena hieno hosstappelu ja Stixxin Progress-uran toiseksi paras ottelu. Se paras on tulossa vasta seuraavana vuotena. Rampagekin esiintyi oikeasti edukseen.
*** ½

Voittaja:
Paul Robinson vs Mark Andrews – Natural Progression Series Final
Koko vuoden kestänyt turnaus oli vihdoin tullut päätökseen. Finaaliin olivat selvinneet Walesin Mark Andrews sekä Essexin Paul Robinson. Matkalla finaaliin Andrews oli päihittänyt Will Ospreayn (kahdesti) sekä Johathan Windsorin, kun puolestaan Robinson oli raivannut tietään MK McKinnanin ja Andrewsin joukkuetoveri Eddie Dennisin. Voittaja saisi tulevan mestaruusottelun, pokaalin sekä mahdollisuuden valita yhden henkilön karsiutuneista osallistumaan ensi vuoden turnaukseen. Kyllä vain, tämä turnaus ei jäisi ainoaksi. Hauskana faktana molemmat miehet omasivat saman lopetusliikkeen eli Shooting Star Pressin. Lisäksi molempien miesten joukkuetoverit olivat myös yleisössä (Dennis & Ospreay).

Mainio ottelu ja illan paras kohtaaminen. Molemmat ottelijat esiintyivät edukseen tässä kevytsarjalaisten kohtaamisessa. Nähtiin pikkukivaa ketjupainia, kaiken maailman flippejä sekä kuuma yleisö. Varsinkin Robinsonin tekemä Top Rope Headscissors sekä ottelun lopetus olivat melko sairaan näköisiä. Omasta mielestäni parempi otteluna kuin Ospreay/Andrews II, joka pääsi Progressin kymmenen parhaimman ottelun listalle 15 ensimmäisestä tapahtumasta. Se ottelu oli kieltämättä näyttävämpi, mutta tämä oli kokonaisuutena paremmin rakennettu, kiitos veteraani Robinsonin. Tietyllä tapaa face/face asetelma söi vähän terää, mutta eipä se lopussa pahemmin haitannut. Hieno tapa päättää turnaus ja päättää Progressin vuosi 2013.
****-

Voittaja: Ottelun jälkeen alkoikin sitten tapahtua vaikka mitä (sisältää niitä kuuluisia broilereita ottelujen voittajista): *** Jimmy Havoc
** Mark Andrews
* Paul Robinson

Ensi kerralla 2013 risut ja ruusut

Reilun parin viikon tauko, koska ei vaan kerta kaikkiaan ollut aikaa käsissä. Mutta täältä tullaan TNA:n vuoden ykköshetken ja Thunderlipsin väpättävien viiksien voimalla takaisin.
TNA:n vuosi kokonaisuutena oli sekava ja pettymyksiä sisältävä, mutta alkusyksystä ikään kuin taikasauvan iskusta moni asia tuntui loksahtaneen kohdalleen. Se olikin erittäin toivottu asia, koska nyt oli heidän koko vuoden tärkein hetkensä – Bound For Glory. Tapahtuman ottelukattaus oli kieltämättä todella kova ja tämän rakenteluun oli panostettu kyllä ihan sataprosenttisesti. Paikkana oli Irvine Kaliforniassa ja selostajina Mike Tenay & Taz.

Joka vuosi TNA tuntui tekevän Bound For Gloryn osalta saman virheen. Tapahtuma survottiin liian täyteen otteluita ja oheisohjelmaa, jonka seurauksena kaikille ei jäänyt riittävästi aikaa. Tässäkin tuntui, että muutaman minuutin lisäajalla esimerkiksi Morgan & Angle ja Sting & Styles olisivat voineet helposti yltää neljän tähden ja sitäkin parempiin matseihin. Kumpikin näistä jäi kuitenkin hieman ”kesken” ja sen vuoksi eivät nousseet sinne ihan huipputasolle. Se on hieman sääli. Illan parhaaksi otteluksi nousikin hieman yllättäen joukkueottelu kortin keskeltä.

Full Metal Mayhem (IWGP & TNA Tag Team Championships)
British Invasion © VS. Team 3D VS. Beer Money VS. Steiner & Booker ©
NJPW:n ja TNA:n tekemän yhteistyön myötä kuluneena vuonna IWGP-joukkuemestaruudet olivat pyörineet pariinkin kertaan TNA:n painijoiden vyötäisillä. Nyt otteluun lähdettäessä British Invasion oli IWGP-mestarina ja TNA:n mestareina puolestaan olivat Steiner & Booker. Eritoten joukkuedivarissa alkusyksy oli ollut kaaoottista aikaa näiden neljän joukkueen kesken. Niinpä tämä FMM-ottelu molemmista mestaruusvöistä olikin ihan nappiratkaisu.
En muistanutkaan kuinka hyvä tämä ottelu oikeasti oli. Lähtökohtaisesti en ole mikään kahdeksan miehen hardcore sekamelskojen ylin ystävä ja monestikaan en ole näille kummoisia arvosanoja jaellut. On siis hieman vaikea tekstiksi muotoilla perustetta, mikä teki juuri tästä tapauksesta niin poikkeuksellisen, että arvostan sen jopa neljän tähden otteluksi. Ehkäpä se oli Scott Steinerin ”suplex city” kohtaus keskellä matsia tai Team 3D:n aivan totaalinen riehaantuminen pöytien kanssa tai erityisen raju Beer Money Suplex tikkailta tai ehkäpä näiden kaikkien tapahtumien yhteissumma. Joka tapauksessa oikein erinomaisen hyvin onnistunut ja odotuksensa ylittänyt painimatsi. Loppuun sivuhuomiona mainittakoon, että samalla tämä jäi Booker T:n viimeiseksi esiintymiseksi TNA:ssa.
Kesto: 17:17
Voittajat: British Invasion (poistuivat tuplamestareina)
Arvosana: ****

Muuta: Ultimate X toimi illan avausmatsina ja osanottajista löytyi mm. Henkirikos ja Itsemurha. Olihan tämä tietysti tavallaan jopa antikliimaksinen tapa aloittaa, koska tällaisia usean miehen x-divarihulinoita TNA melkein aina tarjosi. Ottelu kuitenkin oli hyvä ja viihdyttävä ja siihen sisältyi Danielsin aivan järkyttävä pudotus pää edellä kanveesiin. Onneksi mitään ei käynyt.

Sarita & Taylor Wilde puolustivat naisten joukkuemestaruuksiaan Lacey Von Erichillä ”vahvistunutta” Beatiful Peoplea vastaan. Ajan säästämiseksi tämän olisi kyllä voinut jättää vaikka seuraavaan viikottaislähetykseen.

Legendojen mestari Kevin Nash puolusti vyötään Eric Youngia ja Hernandezia vastaan kolminottelussa, johon liittyi jänniteittä lunnasrajojen, World Eliten, Main Event Mafian ja ties minkälaisten valtataistelujen suunnalta. Ottelu itsessän oli sellainen ihan perusviihdyttävä tapaus.

Knockout mestari ODB sai vastaansa kolminottelussa Awesome Kongin & Taran. Tämä olikin ihan perusmukava ottelu ja parempaa mitä naisten divarilta oli totuttu kuluneena vuonna näkemään.

Kovalla hypellä sisään tuotu Bobby Lashley kohtasi luovutusmatsissa Samoa Joen. Mielenkiintoinen elementti oli se, että yleisö oli selkeästi kääntynyt Lashleyta vastaan ja hurrasi raivokkaasti heelinä esitetyn Samoa Joen puolesta. Kiehtova ottelupari ja kova tunnelma, mutta harmillisesti lyhyt kesto jätti tästä keskeneräisen kuvan.

Voidaan väittää, että Mick Foleyn TNA-käynnin ainoa tarkoitus oli kohdata Abyss ja nyt tämä hardcorelegendojen taistelu sitten nähtiin. Muutamaa vuotta aiemmin kaksikko olisi varmasti saanut kasaan vielä paljon paremman ja rajumman ottelun, mutta ei tämäkään mitenkään huono ollut. Harmillisesti vaan yksi botchi juuri ratkaisevalla hetkellä teki matsin loppuhetkistä vaivaannuttavia.

Main Event Mafian ja Matt Morganin tarina oli jatkunut kohta puolisen vuotta ja kaikki tiesivät sen päättyvän vain silloin, kun Morgan pääsee kohtaamaan kummisetä Kurt Anglen. Nyt viimein tämä hetki oli koittanut ja ilmassa tosiaan oli sitä kuuluisaa ”ison matsin fiilistä.” Eikä tässä matsissa tosiaan mitään vikaa ollut. Angle teki sen mitä häneltä odotettiin – sai Morganin näyttämään tähdeltä ja auttoi hänet uransa parhaaseen suoritukseen. Tässäkin vaan olisi kaivannut paria lisäminuuttia, jotta ottelu olisi sinne ihan huipputasolle noussut.

No Surrenderin viiden miehen ottelussa AJ Styles nousi mestariksi, mutta Sting olisi voinut selätyksen halutessaan estää. Tämän vuoksi neljättä vuotta peräkkäin Sting pääsi ottelemaan Bound For Gloryssa mestaruudesta. Ilmassa oli myös huhuja, että tämä saattaisi olla Stingin viimeinen ottelu ja oltiin vielä hänen kotiosavaltiossaan. Kun Sting & Styles olivat vieläpä ystävyksiä niin kyllähän näistä aineksista sai keitettyä jo varsin makoisan sopan. Ja kyllähän jälleen kerran Sting venyi parhaimpaansa juurikin Bound For Gloryssa ja ottelu oli oikein hyvä. Isompi kiitos totta kai kuuluu Stylesille, joka teki ihan kaikkensa ottelun onnistumisen eteen. Upeata liikkeiden myymistä ja sataprosenttista yritystä. Mutta tässäkin olisi vaatinut vielä hetken lisää huipputasolle noustakseen.

Tähdet
*** AJ Styles
** Sting
* Kurt Angle

Yhteenveto: Kokonaisuus plussalla että heilahtaa, mutta jätti silti jossittelulle sijaa. Jos muutama ihan simppeli juttu olisi tehty paremmin niin oltaisi saatu vielä paljon parempi show. Täytyy kuitenkin olla tyytyväinen tähän ja ylipäätään loppuvuotta kohden rutkasti parantuneeseen otteeseen TNA:n puolella. Niin ja tosiaan laitan arvosanaan neljäsosan lisää, koska tapahtuman tuotantoarvot olivat kohdillaan ja siitä tosiaan välittyi vuoden tärkeimmän illan fiilis.

Pähkinänkuorispoilerit
6-Man Ultimate X Match (14:53) *** ¼
Beatiful People VS. Sarita & Taylor (3:00) ½
Young VS. Nash VS. Hernandez (8:51) **
Steiner & Booker VS. British Invasion VS. Beer Money VS. Team 3D (17:17) **** (illan paras)
ODB VS. Kong VS. Tara (7:08) **
Lashley VS. Joe (8:09) ***
Abyss VS. Foley (11:07) ***
Morgan VS. Angle (14:47) *** ½
Sting VS. Styles (13:54) *** ½

Vuoden yhteenveto spoilerin alla Seuraavalla kerralla WWE:n Kerskailuoikeudet

[align=center]Progress 2013[/align][/b]

Ja niin on vihdoin saatu myös vuosi 2013 pakettiin. Vuoden aikana nähtiin siis yhteensä kahdeksan tapahtumaa, joista kuusi oli Chapter-päätapahtumia sekä kaksi ENDVR-tapahtumaa. Laatutaso lähti myös mukavaan nousuun ja huippuotteluita nähtiin ihan mukavasti. Mutta nyt on taas tullut aika muistaa vuoden parhaimpia ja huonompia. Tänä vuonna saadaan mukaan vielä pari uutta palkintokategoriaa. Ensin kuitenkin vuoden tähtipörssi (ENDVR-tapahtumista en vielä tänä vuonna jakanut tähtiä) sekä vuoden 10 parasta ottelua.

Tähtipörssi 2013 Tähtipörssi All Time 2013 Top 10 Ottelut

10. Tommy End vs Dave Mastiff *** ½ (Chapter 9)
9. Jimmy Havoc vs Zack Sabre Jr. *** ½ (Chapter 7)
8. Project Ego vs Gradon & Manson *** ½ (Chapter 10)
7. James Davis vs Jimmy Havoc – Hardcore Match *** ½ (Chapter 8)
6. Mark Andrews vs Will Ospreay ****- (Chapter 7)
5. Paul Robinson vs Mark Andrews – NPS Final ****- (Chapter 10)
4. Noam Dar vs El Ligero – Progress Championship Match ****- (Chapter 7)
3. London Riots vs LDRS of the New School **** (Chapter 5)
2. Ricochet vs El Ligero – Progress Championship Match **** (Chapter 6)
1. Zack Sabre Jr. vs Ricochet vs Mark Haskins **** ½ (Chapter 9)

Vuoden Huonoimmat:

The Great Khali -palkinto – Vuoden Huonoin Painija
2012: Loco Mike Mason

1. Easy Tiger 2. Loco Mike Mason 3. Mexican Eagle
Mike Mason säästyi voittonsa uusimiselta kuin ihmeen kaupalla. ENDVR 2 tapahtumassa nähty ruohoa vihreämpi naispainija Easy Tiger korjaa ”kunnian” aivan kalkkiviivoilla. Tämä neito ei ollut missään nimessä valmis kehään. Ei ihmekään että ura ei koskaan lähtenyt lentoon eikä neiti koskaan päätapahtumien puolelle ilmaantunut. Palkintokorokkeelle nousevat Mason sekä Mexican Eagle. Älkää huoliko, heitä odottaa vielä toinen palkinto.

THE YETAY -muistopalkinto - Huonoin Gimmick

1. Mexican Eagle 2. Easy Tiger 3. Burden of Justice
Uusi palkinto! Minulla ei ole mitään idea mikä Mexican Eaglen idea edes oli. Paskaa se vain tarjosi. Easy Tiger oli lähellä napata toisen palkintonsa ”tramp”-gimmickillään (miten tuon nyt hienostuneesti suomentaisi). Pronssille kirii vankilakundi/vartija-duo Burden of Justice.

Harris Bros -muistopalkinto - Huonoin Joukkue

1. Burden of Justice
Ja onneksi olkoon vankiladuo! Saatte oman palkintonne. Muita vakituisia joukkueita ei voi huonoiksi kutsu, joten BoJ saa olla korokkeella ylhäisessä yksinäisyydessään. Tylsiä kehässä ja hirveä gimmick, ei muuta. (Toim. huom. Kuvasta huolimatta Steve Burden ei oikeasti ole kääpiö).

Heroes of Wrestling -muistopalkinto - Huonoin Tapahtuma
2012: Chapter 3: Fifty Shades of Pain

1. ENDVR 1 2. ENDVR 2 3. Chapter 5: For Those About To Fight

Kehitystapahtumat vetävät valitettavasti sen lyhyimmän korren. Joo onhan se tietyllä tapaa epäreilua vertailla Chaptereitä ja ENDVR:ia toisiinsa, mutta minkäs teet. ENDVR 1 korjaa potin: heikot ottelut, hiljainen yleisö eikä painijoissa näkynyt tulevaisuuden rippeitäkään. Numero 2 oli vain hiukan parempi. Päätapahtumista heikoimmaksi jäi Chapter 5 (For Those About To Rock), jonka pääottelu pelasti heikolta alakortilta.

Doomsday Cage Match -muistopalkinto - Huonoin Ottelu
2012: Rob Cage vs RJ Singh

1. Mexican Eagle vs Loco Mike Mason (Chapter 6) 2. Easy Tiger vs Rhia O’Reilly vs Leah Von Dutch (ENDVR 2) 3. Danny Garnell vs Damon Moser (ENDVR 1)

Tältä palkinnolta Mike Mason ei pystynyt enää karkaamaan. Tuo ottelu oli uskomatonta kuraa. Progressin historian paskin matsi (myös omistajat olivat myöntäneet että tämä oli vikatikki). Luojan kiitos näitä kahta paskasäkkiä ei tarvitse katsella enää ikinä. Kunniamaininnat naisten sekamelskalle sekä Garnellin ja Moserin hitaalle ja tylsälle väännölle.

Vuoden Parhaimmat:

Kurt Angle -palkinto -Vuoden Debytantti
2012: Noam Dar

1. Mark Haskins 2. Kris Travis 3. Eddie Dennis

Tarkennetaan kriteerejä vielä sen verran että lasken debytanteiksi vain Chapter tapahtumissa esiintyneet. Suurin osa tulokkaista tulee tulevina vuosina tulemaan ProJon ja ENDVR:n kautta, joten olisi hieman tyhmää antaa vuoden tulokas palkintoa ruohoa vihreämmille painijoille.

Tämän vuoden kunnian nappaa tosiaan Mark Haskins. Hyvää suorittamista läpi vuoden ja muutama hyvä promo. Keräsi myös mukavasti buuaksia loppuvuodesta. Ainoa häpeätahra oli tuo ottelu Stixxiä vastaan. Kunniamaininnat karismaattisille Kris Travisille ja Eddie Dennisille.

The Miz -palkinto - Vuoden Kehittynein

1. Mark Andrews 2. Paul Robinson 3. Jimmy Havoc

Andrews oli jo hyvä debytoidessaan viime vuonna, vaikka olikin geneerinen high flyer. Tänä vuonna kaveri paransi jatkuvasti kruununa olleen mainoit kohtaamiset Ospreayn ja Robinsonin kanssa. Esitti myös sitä underdog karismaa varsinkin viimeisessä tapahtumassa. Robinson paransi myös joka esiintymisellä. Havoc taas esiintyi kovalla tasolla jo viime vuonna ja jatkoi toimittamalla pelkkiä laatumatseja ja -hetkiä.

Ricky Steamboat -palkinto - Vuoden Face

1. Jimmy Havoc 2. Mark Andrews 3. Bhangra Knights

Jimmy Havoc oli rakastettava luuseri lähes koko vuoden ja yleisön suosikki. Karismaa ja mikkitaitoja löytyi olan takaa. Kunniamaininnat Andrewsille sekä rakastetuille Bhangra Knightseille. RJ Singhin suosio menee meikäläiseltä yli hilseen.

Kevin Steen -palkinto - Vuoden Heel

1. Jimmy Havoc 2. London Riots 3. Mark Haskins

Sama kaveri vuoden face JA heel? Kyllä, Jimmy Havoc teki niin hyvän turnin, keräsi niin paljon heattia ja käyttäytyi kuin maailman suurin kusipää, että muita vaihtoehtoja palkinnolle ei oikeastaan ollut. Riotsit olivat ainoat, jotka olivat edes lähellä tätä kunniaa. Haskins nappaa pronssin keräämällä järkyttävää heattia pelkällä kehäkuulutuksellaan.

The Undertaker -palkinto - Vuoden Gimmick

1. Jimmy Havoc 2. Mad Man Manson 3. Stixx

Havocin palkintoputki jatkuu. Sekä tappiokierteessä oleva deathmatch-painija että täysin napsahtanut psykopaatti olivat uskottavia ja toimivia hahmoja. Kakkossijan nappaa Mad Man Manson hahmolla jota ei voi edes kuvailla. Kolmanneksi kirii Stixx, jonka kehäotteista huolimatta miehen ”indypainin puolustaja” gimmick Screw Indy Wrestlingiä vastaan toimi ainakin itseeni kuin häkä.

Ric Flair -palkinto - Vuoden Promottaja
2012: Jimmy Havoc

1. Jimmy Havoc 2. Stixx 3. Noam Dar

Promoja nähtiin vähän, mutta niistä parhaimmista vastasi kukapa muukaan kuin Jimmy Havoc. Voittonsa uusiva Havoc toimitti sekä facena että heelinä. Stixx oli myös parhaimmillaan mikissä ja olikin pääsyy miksi kiinnostuin kaverin menosta ylipäätään. Dar saa kunniamaininnat vielä alkuvuoden parista kivasta promosta, vaikkei tuosta aksentista saisi selvää se kuuluisa Erkkikään.

MCMG -palkinto - Vuoden Joukkue
1. London Riots 2. Project Ego 3. Bhangra Knights

Nyt kun joukkuedivarissa on useampi kuin yksi joukkue niin tällaisenkin palkinnon voi jakaa. Itseoikeutetusti palkinnon nappaa divarin kulmakivi London Riots. Kaksi toimivaa brawleria, jotka ovat promootion parhaimpia heelejä, nautin tästä. Kunniamaininnat hauskoille Egoille sekä päteville Knightseille. Kaikki kolme toivottavasti jatkavat menoaan vielä ensi vuoden.

WrestleMania X7 –muistopalkinto - Vuoden Tapahtuma
2012: Chapter 4: Ballad of El Ligero
1. Chapter 9: Hold Me, Thrill Me, Kick Me, Kill Me 2. Chapter 7: Every Saint Has a Past, Every Sinner Has a Future 3. Chapter 10: Glory Follows Virtue As If It Were It’s Shadow

Parhaimmaksi tapahtumaksi yltää Chapter 9. Vuoden paras ottelu, kova opener sekä SE segmentti nostivat tapahtuman muiden yläpuolelle. Chapter 7 tarjosi kolme kovaa ottelua, mutta petti pääottelullaan. Chapter 10 oli myös tasokas tapahtuma alusta loppuun (lukuun ottamatta Nathan Cruzia).

Steenerico –muistopalkinto - Vuoden Juonikuvio
2012: Jimmy Havocin tie oikeaksi painijaksi
1. Jimmy Havocin nousu ja tuho 2. Riots vs Progress 3. Stixx vs Screw Indy Wrestling
Jimmy Havoc jatkaa palkintokaapin tyhjentämistä. Juu, tämä juonikuvio on käytännössä jatkoa viime vuoden voittajalle. Tarjosi hyvää hahmonkehitystä, hienoja hetkiä ja hyviä matseja. London Riotsien tuhomatka sitoutuu voittajakuvioon myös loppupuolella, mutta suurimman osan vuodesta kuviot olivat erillään. Kunniamaininta vielä Stixx/SIW kuviolle, joka olisi voinut haastaakin voitosta jos matsit eivät olisi viimeistä lukuun ottamatta olleet tylsiä.

Tokyo Dome -palkinto - Vuoden Ottelu
2012: Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. (Chapter 1: In The Beginning)

1. Ricochet vs Mark Haskins vs Zack Sabre Jr. (Chapter 9: Hold Me, Thrill Me, Kick Me, Kill Me)
Tarkemmat hehkutukset voitte lukea itse tapahtuman arvostelusta edellisellä sivulla. Näin lyhyesti tiivistettynä kolme maailmanluokan atleettia toimitti helvetin sulavan kolmiottelun, josta ei (näin kliseisesti sanoen) vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Huomionarvoista top kolmosessa on myös se että ZSJ ja/tai Ricochet ovat mukana kaikissa. Hieman huolestuttavaa molempien ollessa periaatteessa ”importteja”.

Daniel Bryan Danielson -palkinto – Vuoden Painija
2012: Marty Scurll

1. Jimmy Havoc 2. Mark Andrews 3. El Ligero
Marty Scurllilla ei ollut oikeastaan mahdollisuuksia uusia titteliään esiintyessään vain kahdessa tapahtumassa alkuvuodesta. Myös Noam Dar olisi ollut kova haastaja, mutta hänkin oli loukkaantuneena (käsittääkseni) lähes koko vuoden. Zack Sabre Jr. olisi haastaja, mutta kaveri vietti jälleen suurimman osan ajastaan Japanissa ja pistäytyi vain toimittamassa kaksi huippuottelua.

Loppujen lopuksi mukana oli vain kolme vaihtoehtoa. El Ligero toimi mestarina ja oli mukana kolmessa hyvässä ottelussa, mutta katosi sitten loppuvuodeksi. Andrews oli mukana kahdessa huippuottelussa ja Progressin lyhyen historian yhdessä muistettavimmista tapauksista. Mutta ylivoimainen vuoden painija on Jimmy Havoc. Andrewsilla ja Ligerolla saattoi olla parempia otteluita, mutta omien hyvien ottelujensa lisäksi Havoc oli karismaattisempi ja mukana ikimuistoisessa turnissa. Aina kehään astuttuaan toimitti myös, repien tylsimys Nathan Cruzistakin parhaan irti. Vuosi 2013 oli Jimmy Havocin vuosi ja hänen valtakautensa on vasta alkanut.

EDIT: Unohtui alunperin linkittää, mutta tässä Progressin tekemä video tästä Jimmy Havoc kuviosta (tähän asti):


Ensi kerralla startataan vuosi 2014 saapuessamme erään aikakauden loppuun. Arvelisin myös tässä vaiheessa arvostelevani aina vuoden 2016 tapahtumien loppuun, mutta tätä tahtia sinne päästää joskus muutaman vuoden päästä. Saatte siis ”nauttia” kirjoituksistani vielä jonkin aikaa.

Great Khali on vielä elossa, joten eihän se voi olla muistopalkinto. T: pilkun*******

Onko legends of wrestlingin tarkoitus olla Heroes of Wrestling?

Ihan kiinnostavia ainakin nämä vuoden kasaan niputtamiset. Joka tapahtuman arvosteluja en yleensä jaksa lukea, mutta näiden perusteella ihan mielenkiintoisia juttuja tapahtuu.

Pilkkua käyty nussimassa ja Heroes of Wrestling korjattu oikein. Lisäksi kuvat lisätty myös vuoden huonoimmille. Kiitokset silti kommenteista ==b

Vuosikatsaukseen lisätty myös Havocin juonikuvion komeasti kasaama video, jonka linkitän myös tähän

Kädestä suuhun mentaliteetilla mennään edelleen arvostelujen kanssa, joten tässäpä uunituore tuotos.
Bragging Rights oli jälleen yksi uusi tuttavuus vuoden 2009 ppv-kalenteriin. Jos esimerkiksi Hell In A Cellin tai TLC:n kaltaiset maksutapahtumat ovat luonteeltaan ristiriitaisia ideoita, niin tästä ei ristiriitaa edes saanut aikaan, koska idea oli yksinkertaisesti huono. Tapahtuma kun oli rakennettu Smackdownin ja Raw’n väliselle kilpailulle. Ongelma vaan oli, että mitään brändijakoa ei oltu noudatettu kolmeen vuoteen, joten kyllä tämä teema oli niin väkisinväännetty kuin olla ja voi. Bragging Rights oli aikaansa viisi vuotta jäljessä tai vaihtoehtoisesti seitsemän vuotta edellä. Vuoden 2009 olosuhteisiin tämä ei sopinut sitten alkuunkaan.
Paikkana perinteinen painikaupunki Pittsburgh ja tällä kertaa koko tapahtuman selosti yksi kolmen hengen selostajapoppoo – Michael Cole, Todd Grisham & Jerry Lawler.

Bragging Rights kokonaisuutena oli sellaista väsähtäneen oloista menoa. Yksikään ottelu ei erityisen upeana mieleen jäänyt, mutta maailmanmestaruudesta kamppailtiin ihan mielenkiintoisesti ja ottelun jälkeen nähtiin vuosia odotettu käänne. Joten siitä seuraavassa.

World Heavyweight Championship (Fatal 4-Way)
The Undertaker © VS. Rey Mysterio VS. CM Punk VS. Batista
Kolme viikkoa aiemmin nettifoorumeilla kuumiakin tunteita nostattaneessa ottelussa Undertaker päihitti leikiten CM Punkin ja nousi jälleen kerran mestariksi. Nyt Punkilla oli revanssi, mutta mukana olivat myös Rey Mysterio & Batista. Kaksikko oli syksyn aikana uudelleenlämmittänyt vanhan joukkueensa ja olivat viittä vaille nousseetkin mestareiksi. Nyt he saivat tilaisuuden voittaa sen kaikkein kirkkaimman palkinnon ja olivat luvanneet vahtia toistensa etuja tässä arvaamattomassa nelinottelussa.

Ottelu oli varsin mukavaa ”viihdemättöä” eli amerikkalaisittain entertainment brawlia. Tuossahan WWE on kautta historian ollut varsin etevä. Hahmojen roolit myös loivat oivan dynamiikan. Undertaker oli oma tuhoava itsensä ja CM Punk oli opportunisti, joka yritti luikerrella halpaan voittoon. Batista & Rey Mysterio taasen olivat ystävykset, jotka yrittivät auttaa toisiaan useimmiten kuitenkin kehnolla menestyksellä. Monta liikkuvaa osaa, jonka vuoksi ottelu ei tylsäksi kerennyt käydä.
Kesto: 9:59
Voittaja: Undertaker
Arvosana: *** ¼
Ottelun jälkeen sitten nähtiin asia, jolla oltiin kiusoiteltu viimeiset viikot ja jota monet olivat odottaneet vuosikaupalla. Batista kääntyi heeliksi Rey Mysterion kustannuksella karjuen puolikoomisesti kuvassa näkyvää lausetta. Tämä oli koko illan merkittävin tapahtuma ja Batistan aika pahiksena kuori esiin aivan uuden ja mielenkiintoisen puolen elähtäneeksi käyneestä Elukasta.

Muuta: Smackdownin Intercontinental mestari John Morrison kohtasi Raw’n US-mestarin, joka olikin sopivasti The Miz. Aikoinaan joukkueena mestaruuksia ja mainetta niittänyt kaksikko oli eronnut keväällä Mizin selkäänpuukotuksen seurauksena, joten tarinaa tässä taustalla riitti. Olisinkin toivonut, että Miz vs. Morrison ensikohtaaminen olisi toteutettu vielä jotenkin isommin, koska ainakin minulle kyseessä oli varsin mielenkiintoinen matsipari. Ja ihan mukava tämä matsi tosiaan olikin, mutta rahkeita olisi nähdäkseni ollut vielä enempäänkin.

Raw’n diivat kohtasivat Smackdownin diivat kuuden naisen joukkuematsissa, koska tämähän oli illan teema. Ihan kiva ottelu muutamalla huippuhetkellä.

Bragging Rightsin vetonaulaksi oli suunniteltu iso brändien välinen joukkueottelu, jossa Raw’n seitsikko kohtasi Smackdown seitsikon. Palkinnoksi oli tarjolla Bragging Rights-pokaali, josta siis oli tarkoitus tulla perinne. Mutta niin…. tähän ajanjaksoon tuo ei vaan sopinut ja tuntuikin lähinnä huvittavalta. Nyt taas brändijaon uudelleensynnyn myötä ajatus voisi toimiakin. Ottelu oli ihan mukiinmenevää viihderymistelyä ja sen ratkeaminen Big Show’n turniin antaa automaattisesti lisää camp huumoripisteitä

Tapahtuman viimeisenä matsina nähtiin äärimmäisen harvinainen 60 Minute Ironman ottelu John Cenan ja Randy Ortonin välillä. Kyseessä olikin vasta viides WWE:n historiassa. Ortonin ja Cenan kärhämän luonteen huomioon ottaen tarinankerronnallisesti ihan hyvä päätöspiste feudille. Mutta kun ei vaan jaksanut kiinnostaa. Tästä syystä tunti Orton vs. Cenaa tuntui vastenmieliseltä pakkopullalta ja totta puhuen ei kyllä keskittyminen riittänyt vaan huomio kohdistui muualle. Muistettavaa tästä ottelusta on lähinnä Ortonin leikkiminen pyrotekniikan kanssa, mutta noin muuten ei tässä koko tunnin aikana mitään erikoista nähty. Puuduttava ottelu.

Tähdet
*** Batista
** Rey Mysterio
* The Miz

Yhteenveto: Bragging Rights oli jokseenkin väsynyt tekele teemaansa myöten. Smacdown vs. Raw asetelma oli väkisinväännetty ja loppuhuipennukseksi kaavailtu Orton vs. Cena oli myös menettänyt teränsä jo viimeistään Hell In A Cellin jälkeen. Batistan käännös sekä Miz vs. Morrison olivat sentään freesejä juttuja, jotka hieman elävöittivät tunnelmaa. Muutoin kyllä jäi heikoksi esitykseksi.

Pähkinänkuorispoilerit
Morrison VS. Miz (10:56) ***
Smackdown Divas VS. Raw Divas (6:54) * ½
Batista VS. Punk VS. Mysterio VS. Undertaker (9:59) *** ¼ (illan paras)
Team Smackdown VS. Team Raw (15:37) ***
Cena VS. Orton (60:00) **

Vuoden yhteenveto spoilerin alta Ensi kerralla sitten TNA:n Käännekohta!

Rupesin tuossa noin 1-2 viikkoa sitten kyllästyttyäni moderniin WWE:hen katselemaan sivusilmällä WCW:tä. Aloitin jaksosta ennen Scott Hallin yllätyssaapumista ja tarkoitus olisi ainakin Starrcade 1997 asti katsoa, mutta luultavasti jatkan tästäkin eteenpäin niin kauan kun intoa riittää. 1998 kun vissiin on se WCW:n paras vuosi. Ja oikeastaan se roska mikä loppuvuodesta 1999-2001 kiehtoo myös, että ehkä katson ihan loppuun asti. Saa nähdä. Katson siis myös viikottaiset Nitrot - tai ainakin "katson" eli annan soida ja vilkuilen aina kun jotain kiinnostavaa tapahtuu. Katsoisin myös lauantain kakkosohjelmaa, jos nämä olisivat WWE Networkissa, mutta kun eivät ole niin annetaan olla. Ei kuitenkaan niin paljoa kiinnosta, että warettaisin.

Muuten yleisesti: annan matseille vain kokonaisia tähtiä nollan ja viiden välillä ja spoilaan lopetukset häikäilemättä.

Olen ehtinyt siis jo katsomaan vuoden 1996 The Great American Bashin ja luultavasti painihistorian top 5 parhaan PPV-lopetuksen sisältäneen Bash at the Beachin. Nämä voi kiteyttää seuraavasti: cruiserweightit ovat kovia, keksikortin järkäleet ovat perseestä (mutta en silti saa tarpeekseni näistä), Dungeon of Doom on jostain syystä yhä olemassa, 4 Horsemenissä on maailman paras tunnari (ja Mongo) ja Outsiderit tuntuvat vieläkin freesiltä.

Nyt on sitten vuorossa vuoden 1996 HOG WILD. Vuorossaan ensimmäinen (ja ainut tällä nimellä) ollut moottoripyöräteemainen Hog Wild suorastaan tiivistää WCW:n Southern White Trash tunnelman. PPV siis järjestetään Sturgis-moottoripyörä festivaaleilla, joten yleisö ei todellakaan ole tullut tänne katsomaan painia. Käsittääkseni tapahtumaan ei edes myyty lippuja, vaan festivaalille osallistuvat ihmiset saivat tulla katsomaan tapahtumaa vapaasti. Aivan kamala idea tämä on businessmielessä, mutta audiovisuaalisesta puolesta ainakin itse rakastan tätä. White Trash Rebelit katsomassa painia moottoripyörien päällä. Mieletöntä. Love it.

Tapahtuma itsessään sisälsi 16 ottelua, mutta näistä 8 näytettiin WCW Saturday Nightissa. Ja kuten tästä voi päätellä, tapahtuma itsessäänkin järjestettiin lauantaina. En ole edes varma, oliko tällöin jo tapana, että sunnuntai on PPV päivä. Ehkäpä Kenitys saapuu tänne joskus jatkamaan projektiaan ja kertoo, mistä lähtien sunnuntai on ollut The PPV päivä.

Ja sitten itse tapahtumaan. Selostajina Tony Schiavone, Dusty Rhodes ja Bobby Heenan. Kaikki pukeutuneina teeman mukaisesti tietenkin.

WCW Hog Wild 1996
WCW Cruiserweight Championship
Rey Mysterio jr (c) vs. Ultimo Dragon
Heti PPV:n ensimmäiseen matsiin saadaan kolmihenkiseen selostajatiimiin vielä neljäs nimi, sillä Mike Tenay saapuu myös luureihin. Ja kiitos siitä. Olen aina vihannut Mike Tenayn ääntä ja aina ihmetellyt, että miksi hänellä on niinkin suuri suosio. Nyt kuitenkin parin kuukauden edestä Nitroja seuranneena voin kertoa miksi tämä on. Hän nimittäin on todellinen tietopankki ja hänen intohimonsa painiin on selvästi kuultavissa hänen äänestään. On myös hauska kuunnella Tenayta kutsumassa liikkeitä niiden oikeilla nimillä, samalla kun Heenanit ja Dustyt ovat ihan äimissään että näillä liikkeillä on nimiäkin.

Mysterio siis voitti CW-mestaruuden Bash at the Beachia seuranneessa Nitrossa Malenkolta, joka oli jo melkein voittanut Mysterion, mutta päätti vielä vähän kurittaa nulikkaa. Nyt hän sitten kohtaa debytoivan Ultimo Dragonin, jonka managerina on eh Sonny Onoo. CW-mestaruus on mainio lisä monipuolisuutta WCW:hen, mutta jotenkin mitään pohjustusta näissä matseissa ei ole. Toki on mahdollista, että tämä matsi on jossain toissijaisessa ohjelmassa ilmoitettu, tai että en ole keskittynyt tarpeeksi Nitroihin, mutta ainakin sellainen kutina on, että lähes joka PPV:ssä randomisti debytoiva painija saapuu vain haastamaan CW-mestaruudesta. Koska miksi ei.

No, onneksi tässä matsissa on kaksi kunnon työmyyrää. Nuori Mysterio on liukas kuin saippua ja aivan älyttömän nopea liikkeissään. Ultimo Dragon on myös oiva painija, joka tosin valitettavasti taitaa olla muistetuin hänen liukasteluistaan jossain WWE:n PPV:n sisääntulossa. Miehet pistävät kivan CW-matsin aikaiseksi, mutta mitään aivoja sulattavaa menoa, etenkin kun katson tätä vuonna 2016, ei nähdä. Yleisökin on hienosti hereillä chantatessaan "USA" Meksikolaiselle Reylle ja Japanilaiselle Dragonille. Yksi matsin kohokohta on muuten älyttömän korkea Plancha kehästä pihalle. Kehä kun on vähän korkeammalla, kuin tavallisesti, sillä tapahtuma on ulkotiloissa ja jostain syystä kehä on korokkeella. Rey siis hyppää kovan näköiselle hiekalle. Tämän jälkeen ottelu ottaakin muutaman kymmenen sekunnin mittaisen tauon ja ainakin itse mietin, että näiden hetkien takia Reyn polvet ovat tätä nykyä muusina. Toinen hauska kohta on Ultimo Dragonin Romero Specialin yrittäminen (Heenan yrittää heittää jotain hauskaa läppää Cesar Romero specialista), mutta Reyn jalat vahingossa irtautuvat. Painijat pelastivat tilanteen kuitenkin kääntämällä tämän hienosti pinfalliin. Itse arvostan painijoita, jotka osaavat pelastautua botcheista näin hienosti. Lopetuksena nähdään yläköyden hurricanrana Mysteriolta. Hieno opener, mutta mitään suuren tunteen tuoksua tästä ei saanut.
***

Ice Train vs. Scott Norton
Vain muutaman kuukauden yhdessä ollut joukkue Fire and Ice on nyt sitten hajonnut. Scott Nortonin mielestä Ice Train oli syy heidän tappioihin, minkä takia hän sitten jossain Nitrossa hyökkäsi tämän kimppuun. Huomattavaa on, että Ice Trainin managerina on itse HOLLAHOLLAHOLLA... siis ei Scott Steiner, vaan Teddy Long! Ice Train on myös yltäpäältä siteissä, joten kai tässä jotain loukkaantumisanglea yritetään. Scott Nortonista pidän kyllä paljon, vaikka etenkin tässä tapahtumassa hänen hiustyylinsä on aivan kamala. Sen sijaan Ice Train on juuri sellainen iso turhake, joka voisi omasta puolestani ottaa vaikka lopputilin.

Matsi itsessään on lähes pelkästään potkuja ja lyöntejä Ice Trainin loukkaantuneeseen olkapäähän. Hyvin mitäänsanomaton ottelu, jonka paras puoli on se että se on suhteellisen lyhyt. Norton ottaa nopean voiton n. viidessä minuutissa.
*

Ric Flairin tunteellinen haastattelu siitä, miten nWo hyökkäsi hänen parhaan kaverinsa Arn Andersonin kimppuun ja nyt tämä on loukkaantunut. Kauhean vakavasti tämä ei tosin loukkaantunut, sillä taisi jo kyseistä tapahtumaa seuraavassa Nitrossa otella (tai ainakin saapui vahtimaan Flairin ottelua) ja otteli myös myös tässä tapahtumassa TV:n puolella. Silti todella hyvä ja tunteellinen pätkä.

Bull Nakano vs. Madusa
Ilmeisesti tämä ottelu on jokin battle of bikes. Tosin itse en jotenkin tajunnut koko stipulaatiota kuin vasta jälkikäteen wikipediasta lunttimalla. Ottelun voittaja saa siis ilmeisesti tuhota toisen moottoripyörän. Voi juku. Bull Nakanolla on managerinaan yyhhh Sonny Onoo, joka saapuu jollain Japanin moottoripyörällä. Madusa sen sijaan saapuu Harley vitun Davidsonilla, koska USA! USA! USA! Madusahan on muuten lähinnä tunnettu ikonisesta hetkestä, jossa hän pudotti WWF:n naistenmestaruuden roskiin suorassa Nitro-lähetyksessä.

Ottelu alkaa todella hyvin. Etenkin Nakanolla on työkengät jalassa ja ottelun alku on todella virkeä. Nakano iskee Madusan vieläpä komeaan submissioniin, joka tätä nykyä tunnetaan Paigen PTO:na! Jossain vaiheessa kuitenkin homma alkaa lässähtämään. Etenkin Madusasta jäi tässä väljä maku, sillä hänen irtautumisensa pinfalleista näyttää lähinnä käden ylös nostolta, ei olkapään ylös nostolta. Nakanokin tuntuu loppua kohden väsähtävän. Ottelu loppuu, kun Nakano iskee back suplexin sillalla ja ... Nakano ja Onoo luulevat voittaneensa, vaikka Madusa nosti olkansa ylös? Onoo juoksee samantien hakemaan lekaa ja hyökkää Madusan Harrikan kimppuun. Itse kuvittelin tässä vaiheessa, että ottelu loppui siksi, että Onoo hyökkäsi Madusan harrikan kimppuun ja näin Nakano diskattiin. Wikipedian mukaan kuitenkin Nakanon olat laskettiin mattoon. En tiedä, ainakin katsojana olin hyvin hämmentynyt ja itseasiassa näiden hämmentävien hetkien takia hieman vihaankin näitä tuplapinfallhetkiä. Liian epäselviä katsojalle. Madusa häätää Onoon ja Nakanon pyöränsä kimpusta ja hyökkää itse kyseisellä lekalla Onoon moottoripyörän kimppuun - ja huvittavaa kyllä ei tunnu saavan melkein mitään vahinkoa aikaiseksi.
**

Chris Benoit vs. Dean Malenko
Kummempaa taustatarinaa matsilla ei ole. Malenkon entrancen aikana Dungeon of Doomin Jimmy Hart käy antamassa tälle neuvoja, sillä Dungeon of Doom on nyt kuukausikaupalla feudannut 4 Horsemenin kanssa, mihin Chris Benoit kuuluu. Benoitilla on mukanaan Horsemenin 2 kolmesta valetista eli Miss Elizabeth ja hänen tuleva vaimonsa Woman. Jokseenkin bittersweetiä katsoa tätäkin ottelua, sillä tätä nykyä vain Malenko on ottelijoista elossa. On myös mielenkiintoista nähdä miten hienosti Woman ja Benoit pelaavat yhteen, etenkin kun ottaa huomioon kuinka kamala heidän loppunsa oli. Muutenkin Womanin ja Elizabethin ero on kuin päivällä ja yöllä, etenkin näin heel-managerina. Elizabeth on jokseenkin todella huomaamaton ja hän lähinnä vain hymyilee kauniisti, kun taas Woman on todella elävä ja jatkuvasti tekemässä jotain. Elizabeth olisi mielestäni saanut jättää manageriuransa Savageen, sillä vaikka hän onkin uskomattoman kaunis, ei hän oikein toimi muuten kuin Savagen face-valetina. Woman sen sijaan. Huhhuh. Tässä tapahtumassa nähdään monta valetia ja manageria, mutta hän on mielestäni kaikista paras. Todella iso sääli.

Ottelu on melkolailla mitä olettaa. Hyvää tekniikkapainia. Etenkin Benoitista unohtaa usein, kuinka helvetin hyvä hän oli. Hän saa kaiken näyttämään todella hyvältä. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista puhtaista painijoista. Valitettavasti ottelussa nähdään myös oma tämänhetken inhokkispottini ja vielä moneen kertaan eli tämä missä rollupia käännetään omaan vuorotellen vaikka kuinka pitkään ja lopulta noustaan sillasta seisomaan. Ehkä vielä 1996 tämä oli freesi, mutta viimevuosina olen nähnyt tätä niin paljon, että oikeasti vähän alkoi vituttamaan. Muutenkin tässä nähdään vaikka mitä kaikkea hienoa, mm. helvetin hieno german suplex, uskomattoman kaunis Benoitin headbutt ja ... tombstone piledriver. Jotenkin hämmentävää, miten etenkin WCW:ssä piledriverit olivat melkolailla perusliikkeitä.

Ja vaikka ottelu on todella loistava, niin lopetus on aivan perseestä. Ottelu nimittäin loppuu aikarajaan, mutta ottelu saa 5min lisäaikaa, koska ottelulla on oltava voittaja. Ja tämä tapahtuu KAHDESTI. Kävin huvikseni katsomassa mitä mieltä Kenitys oli ollut aikanaan mieltä ja hän ylisti tätä kahdesti aikarajaan menemistä, mutta mielestäni tämä oli aivan naurettavaa. Jos ottelulla on oltava voittaja, niin miksi helvetissä sitten sillä on aikaraja ylipäänsä? Hohhoijaa. Ensimmäisen lisäajan jälkeen yleisökin tämän vielä hyväksyi, mutta toiselle lisäajalle mentäessä tuli selkeitä buuauksia. Tämä yleisö ei tullut katsomaan tekniikkapainia - tai sitten hekin yhtyvät turhautumiseeni. Lopulta Benoit voittaa, kun hänen apunaan olleet naiset häiriköivät niin paljon, että Benoit saa rollupin ja vieläpä vähän vipuvoimaa avustajiltaan.
*** - ja ihan rehellisesti 1 tähti lähti viimeisten 10 minuutin perseilyjen takia.

WCW Tag Team Championship
Harlem Heat (c) (Booker T & Stevie Ray) vs. Steiner Brothers (Scott Steiner & Rick Steiner)
STEINERLIIINE! Steinerien teema on ihan mieletön. Kunnon tukkarokkia. Harlem Heatin/Booker T:n YESYES! NONO! Zodiac-biisi on myös upea. Nyt muuten ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana yleisökin herää. Ai miksikö? Koska Harlem Heatin jäsenet ovat tummaihoisia. Mitäpä muutakaan sitä odottaisi moottoripyörätapahtumasta. Itseäni tämä nyt ei loppujenlopuksi edes haittaa - ja oikeastaan vain auttaa ottelusta nauttimisesta, sillä oikeasti hereillä oleva yleisö parantaa katselukokemusta. Ja siis, kun sanon että yleisö herää, niin huhhuh sitä vihan määrää. Keskisormet ovat vissiin sensuroitu networkista, mutta kyllä sieltä melkoisia fuck-off käsimerkkejä tulee silti. Etelävaltioiden lippukin vilahtaa yleisössä, vaikka South-Dakota ei käsittääkseni edes koko sisällissotaan edes koskaan liittynytkään.

Harlem Heatin managereina ovat muuten Sherri ja Colonel Parker. Sherrillä ja Colonelilla on ilmeisesti ollut jotain romanssia tässä kuukausitolkulla, mikä näkyy heidän kuhertelunaan matsin aikana. Sherrillä taitaa olla ne elämänsä pahimmat vuodet menossa, sillä hän näyttää aika kamalalta. Hyvin hän hoitaa silti managerin hommansa.

Matsilla on ihan hauska rakenne. Aina kun Booker T tai Stevie Ray vievät ottelua, yleisö mylvii vihasta. Aina kun Scott tai Rick tekevät comebackin, räjähtää yleisö hetkeksi suosionosoituksiin, mutta kuolee heti kun he alkavat dominoimaan. Toisinsanoen, yleisöä ei sinällään kiinnosta Steinerit, he vain vihaavat Harlem Heatia. Muutenkin matsi on kyllä aikas kiva. Stevie Ray nyt on melkoinen turhake, joka on aina ollut se Jannetty näistä veljeksistä, mutta muut henkilöt matsissa ovat oikein eteviä. Scott ei ole enää samassa kunnossa kuin vaikka vielä WWF:ssä 1993 eli Frankensteinereita ja muita hienouksia ei nähdä, mutta hän ei ole myöskään yhtä kankea kuin mitä hän tulee parin vuoden sisällä olemaan keksiessään itsensä uudelleen. Rick Steinerkin on oikein kelpo ja häneltä saadaan yleisön hienosti poppaava "SHUT UP BITCH" huuto. Booker T:ltä nähdään myös todella upea spinaroonie hänen missatessaan elbow drop. Lopetuksessa Col Parker yrittää heittää jauhot Scott Steinerin naamaan, mutta osuukin Booker T:hen. Onneksi Sherillä on parempi sihti ja hän osuu Scottiin. Parker vielä lyö keppinsä Scottin päähän niin että keppi hajoaa palasiksi ja Harlem Heat säilyttää.
**** - lisätähti loistavasta rasistiyleisöstä.

Tähän väliin näytetään jotain esittelyvideota Sturgisin moottoripyöräfestivaaleista. Taustamusiikkina on ainakin network-versiossa hauska Van Halenin "Right Now" rip-off. Tosin WCW:n ollessa kyseessä en ihmettelisi, vaikka kyseessä olisikin käytetty tätä versiota.

WCW US Championship
Ric Flair (c) vs. Eddie Guererro
Jotenkin absurdin tuntuinen paritus, mutta väliäkö sillä. Flair tosiaan voitti edellisessä PPV:ssä US-mestaruuden Konnanilta, jota hädin tuskin oli edes näkynyt Nitroissa. Tämä matsi (kuten suurin osa muistakin kortin matseista) tuli ihan puskista, sillä ainakaan Nitroissa tätä ei oltu rakenneltu yhtään. Mutta kuten sanottua: väliäkö sillä. Kaksi kaikkien aikojen kovimpien nimien joukossa olevaa painijaa toisiaan vastaan. Tosin ainakin itse väitän, että Eddie pääsi sille todelliselle huipputasolle vasta n. 2002-2003 WWE:ssä kokonaisvaltaisena esiintyjänä, mutta kyllä hän WCW:ssäkin oli jo loistopainija ja väläytteli välillä jopa hyvää hahmotyöskentelyä. 4 horsemenin johtajalla Flairilla on myös mukanaan Miss Elizabeth ja Woman. Mongon vaimo Debra McMichaels loistaa poissaolollaan tässäkin matsissa.

Flair on kyllä yksi vähiten itsekkäistä esiintyjistä varmaan koskaan. Valtaosa ottelusta on Eddien ylivoimaa ja Flair vetää kaikki tavanomaiset temppunsa pistääkseen Eddien jalustalle. Selostajat fiksusti selittävät, että Flair yrittää viedä ottelun kehästä ulos, koska hänellä on ylivoima siellä. Mikä on totta! Ja vaikkei painijat selostajia kuulekaan, niin tämä myös pätee itse matsiin. Flair yrittää kokoajan viedä ottelua ulos, Eddie yrittää kokoajan pysyä sisällä. Hienoa. Flair pääsee muutamaan kertaan niskan päälle huijaamalla, koska hän on dirtiest player in the game. Ottelun suurin mark-out hetki itselleni kuitenkin iski, kun HE LIES HE CHEATS HE STEALS vauvanaama Eddie Guererro väläyttää tulevaisuuden maneerejaan myös tökkäämällä Flairia silmään. Myös Flairin houseshowspotti on melkein matsissa mukana, sillä hänen perseensä puolikas on yleisölle selvästi nähtävissä Eddien yrittäessä roll-upia. Lopetuksessa Eddie iskee kauniin Frog Splashin, mutta hänen polveensa alkaa sattumaan ja opportunisti Flair iskee Figure-Fourin, eikä Eddie jaksa nostaa olkiaan ylös tuomarin laskiessa kolmeen. Onko kukaan koskaan luovuttanut Figure-4-leg lockiin? Eddien polvivammat tulivat kyllä vähän puskista, sillä mielestäni Flair ei esimerkiksi missään välissä hyökännyt jalan kimppuun. Onneksi tämä on vain pieni miinus, sillä muuten ottelu oli oikein viihdyttävä.
****

"Mean" Gene haastattelee WCW:n päämestaria eli Dungeon of Doomin Giantia, jolla on Jimmy Hart seuranaan. Giant kertoo olleensa Hoganin suuri fani nuorena ja nyt hän on hyvin pettynyt tähän. Tässä vaiheessa itse menin aivan sekaisin. Halloween Havoc 1995:ssa Giant teki WCW-debyyttinsä Andre the Giantin kayfabelapsena, joka oli Dungeon of Doomin jäsen ja Dungeon of Doomhan oli olemassa nimenomaan Hulk Hoganin tuhoamiseen. Olisi pitänyt varmaan katsoa loppuvuodesta 1995 lähtien, niin tajuaisin ehkä näiden kuvioiden vivahteet. Tai sitten en.

Lex Luger & Sting vs. The Outsiders (Hall & Nash)
Yksi PPV Bash at the Beachista eteenpäin ja liki revanssi saadaan taas. Randy Savage tosin puuttuu koko PPV:stä ja Hogan on toisessa matsissa, mutta ainakin nämä kuvion ydinnimet on saatu kasaan. Luger ja Sting olivat vielä n. kuukausi sitten tag-mestareita, mutta Outsidersien saapuessa häiriköimään Nitroja onnistuivat Harlemin kuumottelijat varastamaan nämä vyöt. Kaikenlisäksi Lex Luger on hallitseva TV-mestari, mutta mitä sellaista arvotonta tilpehööriä turhaan kantaa minnekään. Itseäni muuten vaivaa ihan hirveästi se, että Luger & Sting saapuvat aina Stingin (aivan mahtavan) teeman tahtiin. Ei nyt muuten haittaisi, mutta kun kappaleessa lauletaan "MAN CALLED STING!" niin onhan se nyt Lugerilta hölmöä tulla tällaisen kappaleen kanssa ulos.



Outsiderit arpovat ottelun aloittajan kivipaperisaksilla, koska he ovat cooleja ja kovia jätkiä. Hall aloittaa ja käyttää kaiken energiansa pilkatakseen (mm. heittämällä tätä hammastikulla ja sillä kuuluisalla "ooh I'm scared" eleilyllään). Tämän lisäksi ainut merkittävä asia ottelun alussa on, kun Kevin Nash saapuu kehään ja hän haluaa otella Stingiä vastaan, joten hän sylkäisee tätä naamaan. Sting vastaa samalla tavalla. Upean näköistä. Muuten ottelussa ei oikein tapahdu mitään kauhean kiinnostavaa, mikä on vähän sääli. Suunnilleen 15 minuuttia räpiköidään ilman mitään mikä olisi jäänyt mieleen. Lopuksi Luger yrittää nostaa Hallin torture rackiin, mutta jotenkin ei onnistu ja jollain ihmeen keinolla mukamas kolhaisee Nick Patrickia muutamaan kertaan. Miehet onnistuvat kaatumaan maahan ja Nick Patrick tekee pikalaskun Outsidersien hyväksi. Nick Patrick on nyt nWo-tuomari?
**

WCW World Championship
The Giant vs. "Hollywood" Hulk Hogan
Hulk Hoganin ensimmäinen kunnon matsi sitten... ties koska! Bash at the Beachin esiintymistä kun ei voi oikein Hoganin matsiksi kutsua. On muuten vaikea uskoa ainakin näiden muutamien jaksojen perusteella, että yleisö olisi oikeasti kyllästynyt Hoganiin. Bash at the Beachissa hän sai todella hienon reaktion, jokaisessa Nitro-esiintymisessä hän on ollut todella suosittu ja tässäkin yleisö chanttaa hänen nimeään. Tosin kun en katsonut alkuvuoden jaksoja minkä aikana Hogan lähti muutaman kuukauden mittaiselle tauolle, niin en tiedä kuinka kyllästyneitä häneen lopulta oltiin. Giant taas ei saa mitään reaktioita keltään - ja on muutenkin tuntunut nämä pari kuukautta ihan midcarderilta, jonka mestaruuskaudella ei ole mitään merkitystä. Että osattiin sitä jo ysärillä tehdä merkityksettömiä päämestareita.

Ensimmäistä kertaa miehet olivat muuten kohdanneet Halloween Havocissa 1995 kahdessa matsissa saman illan aikana. Ensimmäinen näistä oli MONSTERIAUTOKISA ja toinen näistä sisälsi parhaan debyytin koskaan. Kyseessä oli Giantin ensimmäinen WCW-ottelu ja toinen ottelu koskaan. Että siinä vähän triviaa. Silloin todella vihreä Giant oli aika surullista katsottavaa, paljonkohan hän on kehittynyt noin vuodessa?

Ei paljoa. Ainakaan tämän ottelun perusteella, sillä kyseessä on aika hirveä ja tylsä koitos. Ottelu alkaa jostain kumman syystä sillä, että Hogan lähtee kävelemään pois. Eikö hän haluakaan mestaruutta? Hän kuitenkin palaa ja siitä se tylsyys vasta lähteekin. Miehet vuorottelevat test of strengthiä ja sen sellaista. Oikeastaan koko ottelu on aikamoista roskaa ja muistan tästä lähinnä pelanneeni jotain mobiilipeliä sohvalla, koska muuten olisin nukahtanut. Onneksi ottelulla on sentäs yksi pelastava kohta: loppuja kohden nimittäin nähdään aivan uskomaton HULK-UP Giantilta. Yleisöä ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta ainakin itse markkailin sohvallani aivan innoissani, kun Giant vetää parasta Hogan-imitaatiotaan. Lopuksi Hall ja Nash saapuvat häiriköimään ja kaiken metakan keskellä Hogan onnistuu iskemään Giantia mestaruusvyöllä. Ja näin HOGANWINSLOL.
* - Giantin hulk-up pelasti nollilta.

Hoganilla on kuulemma syntymäpäivä (oikeasti se oli vasta seuraavana päivänä, mutta yllättävää kyllä oli jopa lähellä), joten BOOTYMAN itse saapuu kehään synttärikakun kanssa ja nWo-paita yllään. Bootyman on siis tuhannen gimmickin Ed Leslie, parhaiten tunnettu Brutus Beefcakena ja ilmeisesti ihan oikeassakin elämässä yksi Hoganin parhaista kavereista. Hän kertoo Hoganille kuinka hän on ollut hänen paras kaverinsa jo 22 vuotta ja muutenkin nuoleskelee tämän persettä. Hogan nauttii huomiostaan ja rupeaa sen jälkeen selittämään jotain sekavaa bisneksestä ja kavereista ja Flairista ja mitä lie. Hänellä tuntuu tulevan kaikki hänen pointtinsa kerralla ilman mitään johdonmukaista punaista lankaa. Itseasiassa tämän aikakauden Hoganin olen huomannut harrastavan tätä muutenkin. Ehkä siksi hän harrasti kultakauden WWF:ssä lähinnä ennaltanauhoitettuja promoja.

Hogan kuitenkin swervaa (koska tätähän ei näe tuhannen kilometrin päähän) ja hyökkää Hallin ja Nashin kanssa Bootymanin kimppuun, koska jotain jotain bisnes. Tähän perään vielä ikoninen hetki, sillä Bootyman toi synttärikakun ohella myös jostain kumman syystä spraypullon. Hogan maalaa WCW-vyön päälle nWo.


----


Yleisesti ottaen olin aika iloinen tästä tapahtumasta. Pari isoa haisulia korttiin mahtui (2 vikaa matsia todella tylsiä), mutta myös monta yllättäjää. Itse katson ainakin osaksi tämän aikakauden tapahtumia siitä ilosta, että näissä tapahtuu kaikkea epäloogista ja tyhmää, joten kauhean vihainen en kovin monesta asiasta jaksa olla. Oikeastaan Benoit/Malenko-matsin lopetuksen lisäksi mikään ei ärsyttänyt. Matsien niin keskiarvo kuin mediaani on 2,5, mikä on itseasiassa tasan niin average kuin voi ja olla. Kuitenkin itse nautin todella paljon kaikista moottoripyörien äänistä ja muutenkin tästä white trash tunnelmasta, mikä tapahtumaa ympäröi. Pyöristän siis tapahtuman *** tapahtumaksi.

Annetaanpa vielä tapahtuman MVP-henkilöille vähän tunnustusta. Nämä eivät siis ole välttämättä parhaiten esiintyneitä painijoita tai mitään sellaista, vaan muuten vain hyvän vaikutuksen tässä PPV:ssä tehneet henkilöt. Varastan luonnollisesti konseptin muilta.
*** Woman
** Mike Tenay
* Booker T

Pitkästä aikaa!

Viimeksi toukokuussa olen arvostelun julkaissut. Sen jälkeen ei ole vaan jaksanut/huvittanut/ollut aikaa kirjoitella. Ja olihan mulla tossa sellainen vaihe, että minulla ei edes ollut WWE Networkia. Nyt mennään siis vuoteen 1998. Tämän Royal Rumblenkin katselin silloin keväällä, mutta nyt olen taas innostunut katsomaan näitä vuoden '98 jaksoja, joten eiköhän niitä arvosteluja tule jatkossakin.Vähän olen muuttanut taas formaattia, sillä en vaan jaksa enää niin yksityiskohtaisesti viikottaisista Raweista kirjoittaa.

-----



WWF Raw is War – 8.12.1997

- Billy Gunnilla ja Dude Lovella (Mick Foley) oli lyhyt matsi, jonka jälkeen Tag Team –mestarit (Billy Gunn & Road Dogg) pahoinpitelivät Dude Loven
- Hunter Hearst Helmsley, Chyna ja Shawn Michaels pelailivat kehäalueella räsypokkaa, lopulta edellisessä PPV:ssä paluunsa tehnyt Owen Hart hyökkäsi jälleen Michaelsin kimppuun
- Marc Mero haukkui ”italialaista” Salvatore Sincereä jobberiksi ja paljasti yleisölle kyseisen hepun oikean nimen – Tom Brandi. Merolla ja Sinc.. Brandilla oli pikainen matsi, mutta tästä oikeastaan vasta alkoi miesten välinen feudi
- Stone Cold Steve Austinilla ja The Rockilla piti olla Intercontinental-vyöstä uusintaottelu, mutta Austin ei ole enää kiinnostunut tästä vyöstä, vaan haluaa sen suurimman vyön. Austin antoi mestaruusvyönsä Rocky Maivialle, mutta tekikin tälle Stone Cold Stunnerin

WWF Raw is War – 15.12.1997

- Jostain syystä The Undertaker nimitettiin jälleen Shawn Michaelsin ykköshaastajaksi – Royal Rumblessa on luvassa arkkumatsi!
- Tällä kertaa Dude Love kohtasi Road Doggin, mutta lopputulos oli sama – ottelun jälkeen New Age Outlaws pahoinpiteli Duden
- Stone Cold Steve Austin luopui vihdoin Intercontinental-vyöstä – heittämällä vyön jokeen!
- Illan viimeisessä ottelussa Shawn Michaels ja HHH ottelivat joukkueena Legion of Doomia vastaan. Ottelun jälkeen DX sai apua New Age Outlawsilta, he ajelivat tajuttoman Road Warrior Hawkin mohikaanista osan ja Animal heitettiin selostuspöydän läpi

WWF Raw is War – 22.12.1997

- DX tuli kehään pilkkaamaan The Undertakeria ja Owen Hartia. Lisäksi joulun kunniaksi he päättivät paljastaa perseensä, mutta sensuuri iski.. Lopulta WWF:n komissaari Sgt. Slaughter sai tarpeeksi tästä pelleilystä ja käski Shawn Michaelsia puolustamaan Euroopan mestaruuttaan tänään tai hän menettää vyön kokonaan. Shawn Michaels joutuu puolustamaan mestaruutta kaveriaan HHH:ta vastaan
- Kesken Undertakerin matsin, hänen veljensä KANE tuli jälleen paikalle, mutta Undertaker ei vieläkään suostunut tappelemaan veljensä kanssa
- Viime aikoina The Rock –nimeä nykyisin käyttävä Rocky Maivia on alkanut käyttäytymään Nation of Dominationissa johtajan elkeitä, mikä on NOD:n pomoa Faarooqia luonnollisesti ärsyttänyt
- Shawn Michaelsin ja Hunter Hearst Helmsleyn välinen Euroopan mestaruusmatsi lässähtikin pannukakuksi ja pelleilyksi, kun ”tiukan matsin” jälkeen Helmsley voitti mestaruuden Michaelsilta. Nyt Shawn Michaelsilla on enää siis WWF:n mestaruus ja Helmsleyllä Euroopan mestaruus.

WWF Raw is War – 29.12.1997

- TAFKA Goldust esitti tällä kertaa vauvaa ja sai maistaa Stunnerista
- Helmsleyllä piti olla European-mestaruusottelu Owen Hartia vastaan, mutta Helmsley on loukkaantunut/”loukkaantunut”, joten hän ei voi otella. Slaughter määrääkin, että Shawn Michaels joutuu puolustamaan WWF:n mestaruutta Owen Hartia vastaan. Tietenkään Owen Hart ei mestaruutta voittanut, sillä matsi päättyi diskaukseen.
- Dude Love on loukkaantunut, myös Mankind oli poissa, mutta Mick Foleyn Cactus Jack-hahmo teki paluun. Samoin teki painilegenda Terry Funk paluunsa WWF:ään. Tällä kertaa Funk riehui sukkahousut päässä moottorisahalla ja käytti nimeä Chainsaw Charlie. Terry Funk/Chainsaw Charlie on Raw’ssa auttamassa Cactus Jackia taistelussa New Age Outlawsia vastaan
- Tässä Raw’ssa myös ilmoitettiin, että WWF neuvottelee Mike Tysonin kanssa

WWF Raw is War – 5.1.1998

- Manageri-selostaja Jim Cornette on viime kuukausina valitellut promovideoissaan kuinka nykypäivän paini on perseestä. Nyt hän on tuonut vanhan kunnon NWA:n WWF:ään. Tässä jaksossa nähtiin NWA North American –mestaruusottelu, jossa kohtasivat Jeff Jarrett ja Barry Windham. Jarrett voitti Cornetten avustuksella
- Stone Cold Steve Austin kävi jaksossa antamassa lähes joka ikiselle Stone Cold Stunnerin

WWF Raw is War – 12.1.1998

- Muistatteko vielä The Truth Commission –nimisen ryhmittymän? No se oli vielä voimissaan, mutta manageri Jackyl on nyt lähinnä keskittynyt tiimin isokokoiseen järkäleeseen – Kurrganiin (ent. The Interrogator). Kurrgan teki jälleen tuhoja kehässä ja ilmiselvästi hänestä yritettiin leipoa todellista uhkaa Royal Rumbleen
- Ken Shamrock kohtaa Royal Rumblessa The Rockin IC-vyöstä, ja Shamrock on nyt joka viikko kohdannut muut NOD:n jäsenet. Nyt hän otteli joukkueena Mark Henryn kanssa, joka joku aika sitten teki paluun harjoittelun ja loukkaantumisten jälkeen. Henry kuitenkin kääntyi Shamrockia vastaan ja kävi selväksi, että The Rock on rekrytoinnut ”Maailman vahvimman miehen” Nation of Dominationin riveihin. NOD:n johtajalle Faarooqille tämä tuli yllätyksenä
- D-Generation X yritti houkutella Undertakerin veljeä Kanea riveihinsä, mutta Kane olikin Takerin puolella!

-----


WWF Royal Rumble 1998

Royal Rumble oli jälleen totutusti WWF:n vuoden ensimmäinen PPV. Royal Rumble kuuluu WWF:n ns. isoihin PPV:hin. Ensimmäinen RR järjestettiin vuonna 1988, joten tämä vuoden 1998 Royal Rumble oli järjestyksessään jo 11. Rumble. Tapahtuma järjestettiin San Josessa – selostajina tuttuun tapaan kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler. Paikan päällä oli muuten seuraamassa muuan ”Iron” Mike Tyson, jolla tuntui olevan viihtyisää VIP-katsomossa.


The Artist Formerly Known As Goldust w/Luna vs Vader

Koko ajan yhä omituisemmaksi käynyt Goldust ja Vader ovat olleet riidoissa Survivor Seriesistä asti. Silloin Vader jätti Vaderin yksinään kanadalaisia vastaan. Nyt kuitenkin vasta nähtiin miesten välinen mittelö, sillä TAFKA Goldust on erinäisten tekosyiden avulla vältellyt Vaderia.

Tämähän oli ihan kiva ottelu. Vaderin huippuvuodet ovat varmaankin jo takana, eikä Goldustikaan missään elämänsä parhaassa kunnossa tässä vaiheessa ollut, mutta ihan kiva aloitus illalle. Sanoisin, että ottelu oli sellainen 2,5 tähden perusottelu, mutta siistin lopetuksen ansiosta on nostettava arvosanaa puolikkaalla tähdellä.

*** (07:51)

Batallion, Tarantula & El Torito vs Nova, Mosaic & Max Mini – erikoistuomarina Sunny

Ja sitten kääpiöpainia jälleen kerran! Jeejee mitä paskaa. En vaan pysty käsittämään, että miksi tätä jaksetaan edelleen tarjota. Mutta ei tämä nyt sentään surkein kääpiömatsi ollut, mitä näissä WWF:n PPV:issä on näkynyt. Sinällään ihan näyttävän näköistä meininkiä, mutta kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Oli tässä sentään Sunny tuomarina!

* (07:48)

Rocky Maivia © vs Ken Shamrock – WWF Intercontinental –mestaruusottelu

Edellisessä PPV:ssä (D-Generation X: In Your House) Ken Shamrock pääsi haastamaan WWF:n mestarin Shawn Michaelsin, mutta ei onnistunut nousemaan mestariksi. Nyt Shamrock pääsi jälleen mestaruusotteluun, mutta tällä kertaa ottelemaan siitä toiseksi suurimmasta vyöstä. Rocky Maivia (tai The Rock, kuten hän itseään kutsuu) sai IC-vyön itselleen, kun Stone Cold Steve Austin luopui vyöstä. Shamrock on jokaisessa Rumblea edeltäneessä Raweissa kohdannut Maivian edustaman Nation of Dominationin jäseniä. Shamrock on voittanut jokaisen NOD:n jäsenen Rockia lukuunottamatta. Oman mausteensa soppaan vielä tuo se, että NOD:n sisällä on vähän kuohunut, kun johtaja Faarooq ei ole oikein pitänyt siitä, kun nuori ja koppava The Rock on ottanut roolia.

Tässäkään matsissa ei mitään isompaa valitettavaa ole. Ei huono, mutta ei mikään klassikko kuitenkaan. Tykkään kyllä ihan älyttömästi Shamrockin kehätyöskentelystä ja The Rockikin tuntuu koko ajan kehittyvän, joten näiltä miehiltä voisi jopa odottaa vähän kovempaakin matsia. Jos en ihan väärässä ole, niin tämä ei tosiaankaan miesten viimeiseksi matsiksi jäänyt, joten jäädään vielä odottamaan. Tästäkin jäi päällimmäisenä mieleen ihan hauska lopetus.

*** (10:52)

New Age Outlaws (”Road Dog” Jesse James & ”Bad Ass” Billy Gunn) © vs Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk) – WWF Tag Team –mestaruusottelu

Legendaarinen Road Warriors/Legion of Doom on ollut jonkun aikaa pois – kiitos New Age Outlawsin ja D-Generation X:n. Animal ja Hawk ovat jälleen täällä ja pääsivät heti haastamaan hallitsevat mestarit.

Tämä ottelu ei mikään erikoinen ollut. Pidän todella paljon New Age Outlawsista joukkueena, mutta rehellisesti on myönnettävä, että eivät he kehässä mitään rosterin taidokkaimpia ole. Myöskään Legion of Doom ei mitään ottelunkantajia ole – ainakaan tässä vaiheessa uraa. Tähän päälle vielä se, että lopetus oli aika tylsä, niin ei mitään hyvää arvosanaa ottelulle voi antaa.

** (07:57)

30 Miehen Royal Rumble –ottelu
Ottelijalista: Sitten olikin vuorossa se illan odotetuin matsi omissa kirjoissani – itse Royal Rumble-ottelu. Tälläkään kertaa RR-matsi ei tosin ollut illan viimeinen matsi. Tämän Royal Rumble –ottelun olen nähnyt monia kertoja. Muistan, että tämä oli ensimmäisiä matseja, joita netistä joskus vuonna 2004 latasin WinMX:stä paskalaatuisena.

Aiempienkin Royal Rumblejen kohdalla olen muutaman faktatiedon kertonut ranskalaisilla viivoilla, joten mainitaan nytkin jotain:

- Vain yksi ottelijoista on poistunut keskuudestamme tätä arvostelua kirjoittaessa. RIP Owen Hart.
- Yhteensä 13 painijaa oli mukana myös edellisen vuoden Royal Rumble –ottelussa
- Mm. Mark Henrylle ja Steve Blackmanille ensimmäinen RR-esiintyminen
- Entisiä WWF-mestareita ei tällä kertaa ollut yhtään mukana ottelussa

Olen iso RR-matsien ystävä, mutta vuoden 1998 ottelu on aina jotenkin tuntunut yhdeltä huonoimmista. Olen edelleenkin sitä mieltä, että RR-otteluksi tämä on aika keskinkertainen. Onhan tässä jotain hyviä juttuja kuten Stone Cold Steve Austin ja hardcoremainen aloitus Cactus Jackin sekä Chainsaw Charlien toimesta. Cactus Jackista tulikin mieleen, että yksi muistettavin juttu tässä ottelussa on tosiaan se, että Mick Foley esiintyi jopa kolmesti matsin aikana – joka kerta eri hahmolla (Cactus Jack, Mankind & Dude Love).

Isoin ongelma tässäkin Rumblessa on se, että ns. potentiaalisia voittajia on hyvin vähän. Oikeastaan tässä Royal Rumblessa ei ollut mielestäni kuin yksi nimi, jonka pystyi näkemään voittajana. Tosin siinä voittajassa ei mitään vikaa ole..

*** (55:25)

Shawn Michaels © w/DX vs The Undertaker – Arkkuottelu WWF:n mestaruudesta

Shawn Michaelsin ja The Undertakerin feudi sai oikeastaan jo alkunsa edellisvuoden Summerslamissa, jolloin Michaels vahingossa aiheutti The Undertakerille mestaruustappion. Miehet ottelivat Ground Zerossa ja historian ensimmäisessä Hell in a Cell –ottelussa Badd Bloodissa. Kuitenkaan mistään suuremmasta feudista ei kuitenkaan ole mielestäni ollut kyse, kun Shawn Michaels ja D-Generation X on lähinnä keskittynyt viime kuukausina ärsyttämään Hartin perhettä ja Undertakerilla on ollut omia perhemurheita Kanen takia. Jostain syystä The Undertaker on jälleen kuitenkin pistetty ottelemaan Michaelsia vastaan.

Miesten HIAC-vääntö on yksi parhaimmista otteluista ikinä, ja annoinkin sille täydet viisi tähteä. Nyt oli ottelumuotona Casket-ottelu eli suomeksi sanottuna arkkumatsi, joka on Takerille tuttu entuudestaan. Tämä matsi varmaan muistetaan parhaiten siitä, että tämä on se matsi, jossa Shawn Michaels loukkasi selkänsä. Hän loukkasi selkänsä niin pahasti, että tämä käytännössä päätti hänen uransa neljäksi vuodeksi. Toki pitää muistaa, että paha selkävamma ei ollut ainoa syy Michaelsin eläköitymiseen, sillä HBK kärsi mm. huumeongelmasta.

Pakko kyllä antaa krediittiä Michaelsille siitä, kuinka hyvin hän otteli, vaikka varmasti teki kipeää loukkaantumisen jälkeen. Ehkä se jotenkin vaikutti ottelun kulkuun, mutta tätä matsia katsoessa ei sitä oikein loukkaantumista tajua, jos ei asiasta tietäisi. Kaikin puolin oli ihan hyvä ottelu, mutta ei ottelu tasoltaan klassikoksi valitettavasti noussut. Suurin syy on varmasti se, että itse en hirveästi tälle ottelumuodolle lämpene. Ei vaan ole minun juttu. Ottelun jälkeiset tapahtumat olivat kyllä hiton siistejä.

***½ (22:23)
-----

Vähän jäi vaisuksi fiilikset tästä Royal Rumblesta. Rumblen kohdalla on aina melkot isot odotukset juuri Royal Rumble –ottelun takia ja tällä kertaa se oli melkoisen heikko RR-matsiksi. Michaels-Undertaker oli hyvä matsi, ja sen lisäksi nähtiin muutama ihan kiva matsi, mutta en silti anna tälle arvosanaksi kuin tyydyttävä.

-----

Royal Rumblen tähdet:
*** Shawn Michaels
** Mick Foley
* Rocky Maivia

-----

PPV-arvosanat:
Tyydyttävä
Royal Rumble 1998

-----

Tähtipörssi:
1. Shawn Michaels 3
2. Mick Foley 2
3. Rocky Maivia 1

Olen pitkään odottanut, että projekti etenisi juuri tähän pisteeseen. Vuoden 2009 viimeinen neljännes oli juuri sitä aikaa, kun TNA-fanitukseni oli kaikkien aikojen huipussaan. Toisaalta siihen oli kyllä ihan hyvät perusteetkin – rosteri oli täynnä mielenkiintoisia painijoita ja painijoiden nokkimisjärjestys tuntui kerrankin olevan oikea. Muutos oli kuitenkin jo kulman takana. 27.10.2009 Madison Square Gardenissa pidetyssä lehdistötilaisuudessa julistettiin TNA:n presidentin Dixie Carterin ja Hulk Hoganin tekemä sopimus. Hogan esikuntineen saapuisi TNA:han vuoden 2010 alussa ja mikään ei pysyisi ennallaan.
Turning Point 2009 oli erittäin hyvä tapahtuma ja kokonaisuutena varmastikin yksi parhaista mitä TNA on pystynyt tuottamaan. Eritoten kaksi viimeistä ottelua olivat täyttä rautaa, joten otetaan ne tarkasteluun.

Viime vuosikymmenen lopulla indypainissa oli muutama nimi ylitse muiden. Bryan Danielson, Austin Aries ja Nigel McGuinness tulevat mieleen. Huhtikuussa 2009 Nigel McGuinnessin historiallinen 545:n vuorokauden mittainen kausi Ring Of Honorin maailmanmestarina oli päättynyt ja vaikutti päivänselvältä, että britin seuraava pysäkki olisi WWE. Vieläkään ei ole aivan selvää mitä tapahtui, mutta sopimusta ei syntynyt. Sen sijaan lokakuussa heti Bound For Gloryn jälkeen McGuinness (käyttäen taitelijanimeä Desmond Wolfe) debytoi TNA:ssa. Ring Of Honorissa keräämänsä maineen vuoksi hänet nostettiinkin samantien isoimpiin kuvioihin mukaan. Ensitöikseen Wolfe hyökkäsi Kurt Anglen kimppuun ja seuraavat viikot pohjustettiinkin tätä painipuritaanien unelmakohtaamista. Nyt se oli käsillä.
Ottelu vastasikin kaikkia niitä odotuksia mitä sille oli ladattu. Se oli aivan ensiluokkaista mattopainia, jossa nähtiin eksoottisiakin sidontoja ja vaikka minkälaisia jännittäviä käänteitä. Teknisen painin näytöstä, joka toi mieleen McGuinnessin ja Danielsonin kohtaamiset ROH:ista ja toisaalta Anglen ja Benoit’n kohtaamiset WWE:stä vuosien takaa. Sen kyllä myönnän, että niille kasuaalifaneille jotka eivät tienneet Nigel McGuinnessin urasta ennen tätä ottelua tämän täytyi olla hämmentävää katsottavaa.

Ihan klassikkotasolle tämä ei noussut, mutta olihan tämä todella nautittavaa katsottavaa ainakin itseni kaltaiselle ”painipuritaanille.” Desmond Wolfen nostaminen kerralla pääottelijaksi oli ajatuksena aivan oikea ratkaisu ja toteutuskin oli aluksi ihan hyvä. Sitten hommat menivätkin nopeasti pieleen Hoganin tulon myötä, mutta se ei vähennä tämän ottelun hienoutta.
Kesto: 16:24
Voittaja: Kurt Angle
Arvosana: ****
Edellisten viikkojen aikana Samoa Joe oli toiminut riidankylväjänä Stylesin ja Danielsin välillä. AJ oli joutunut kaljupäisen hyökkääjän kohteeksi useana viikkona ja vaikka lopulta selvisikin, että kyseessä ei ollut Daniels niin tämä oli omiaan nostamaan epäluuloa kaverusten kesken. Hiljakseen tapahtumat kietoutuivat sellaiseksi kolmiodraamaksi, että uusintaottelua ehkäpä TNA:n tunnetuimmasta matsista kautta historian ei voinut välttää. Stylesin, Danielsin ja Joen oli noustava kehään yhtä aikaa, mutta tällä kertaa panoksena oli se kaikkein tärkein mestaruus.
Entinen pääministeri Jyrki Katainen toisteli kyllästymiseen saakka adjektiivia ”fantastinen.” Tällä kertaa tuo täytyy kuitenkin sanoa ilman sarkasmin ivaa, sillä tämä ottelu tosiaan oli fantastinen. Ainoa elementti mikä tästä puuttui oli ensikohtaamisen huuma. Vaikka taukoa olikin jokunen vuosi ollut, niin kyllähän tämä kolmikko oli usein toistensa kimpussa nähty.

Se on kuitenkin jalo taito painijalle, että pystyy aina tarjoamaan jotain pientä uutta. Styles, Daniels & Joe tähän jälleen kykenivät. Yleensä kolminotteluissa toistuu kaava, jossa yksi painijoista mukiloidaan kehän laidalle ja kehässä otellaan kahdestaan. Tässä tuota käytettiin todella vähän. Melkein koko ajan kaikki kolme olivat yhtä aikaa kehässä rakentelemassa spotteja kolmistaan. Tämä tuo vaikeuskerrointa hommaan ihan uudella tapaa, mutta kaikki meni ihan nappiin. Olisi tietysti vaan toivonut, että tämä oltaisi nähty jollakin muulla areenalla kuin ummehtuneella Impact Zonella. Se ei tietenkään vie mitään pois painijoiden upeilta suorituksilta.

Tämä kuuluu aivan ehdottomasti vuoden kirkkaimpaan parhaimmistoon ja ansaitsee sen kuuluisan motyc-leiman peräänsä. Kertakaikkisen upea matsi, joka korosti sitä kuinka hienosti TNA:lla olikaan pullat uunissa juuri ennen Hoganin taloon astumista.
Kesto: 21:51
Voittaja: AJ Styles
Arvosana: **** ½ (motyc)

Muuta: Don Westin suojeluksessa ollut X-divarimestari Amazing Red puolusti illan avausmatsissa vyötään väkivaltaista Homicidea vastaan. Ja aivan oppikirjamaisen vetävä avausmatsi tämä kokonaisuutena olikin. Ei moittimista.

Kauniit Ihmiset haastoivat Saritan, Taylor Wilden & ODB:n kuuden naisen joukkuematsissa, jossa oli panoksena Knockout-divarin yksilö,- ja joukkuemestaruudet. Harmillisen vähän tästä ottelusta kuitenkin jäi muisteltavaa.

Joukkuemestaruuksia puolustettiin kolminottelussa, jossa Beer Money ja Motor City Machine Guns haastoivat British Invasionin mestarijoukkueen. Tästä olikin kehittymässä varsin mehevä matsi, mutta sitten loppuratkaisu haaskattiin johonkin Kevin Nashin tuplaturniin, tai ainakin sellaisella kiusoitteluun. Harmi.

Seuraavaksi nähtiin poikkeuksellinen Six Sides Of Steel ottelu. Itse häkki ei ollut niinkään kummallinen juttu, mutta se että kaksi naispainijaa ottelivat siellä oli erikoista. Tara & Awesome Kong onnistuivatkin tarjoamaan mielenkiintoisen ja erilaisen ottelun, joka oli parasta Knockout-divarissa pitkään aikaan. Pidempäänkin olisin tätä mieluusti katsellut.

Hieman sellaiselta ohjelman täytteeltä tuntuneessa kuuden miehen joukkuematsissa Rhinon & Team 3D:n ”ECW-alumni” kohtasivat Pope Dineron, Hernandezin ja Matt Morganin. Toisin kuin edeltävä naisten häkkimatsi niin tämä taasen tuntui liian pitkäkestoiselta suuruutensa nähden. Ei mikään huono matsi, mutta ei jaksanut pitää otteeseen koko kestonsa aikaa.

Suurella tohinalla TNA:han saapunut Bobby Lashley kohtasi Falls Count Anywhere ottelussa Scott Steinerin. Asetelmia tähän oli haettu jopa Kristal Lashleyn ahdistelun kautta. Ajoittain tämä oli hieman tönkköä ottelemista, mutta stipulaatio pelasti paljon ja vastapainoksi matsi tarjosi pari hurjaakin spottia ja hieman jopa huumoriakin. Odotuksiin nähden oikein onnistunut esitys.


Tähdet
*** Chris Daniels
** AJ Styles
* Samoa Joe

Yhteenveto: Tämä on minun TNA. Tapahtuma vastasi aika lailla täysin niitä ajan kullanneita muistikuviani. Kaksi viimeistä ottelua kuuluvat ehdottomasti koko vuoden eliittiin ja alakorttikin oli yhtä umpisurkeaa matsia lukuun ottamatta oikein mukavaa katseltavaa. Ellei tämä ole paras TNA:n tuottama maksulähetys niin ainakin top vitoseen tämä yltää varmasti. Erittäin vahva katsomissuositus tälle.

Pähkinänkuorispoilerit
Homicide VS. Amazing Red (10:11) ***
Beautiful People VS. Sarita, Taylor & ODB (5:58) *
MCMG VS. Beer Money VS. British Invasion (10:22) ** ½
Awesome Kong VS. Tara (7:57) ** ½
Team 3D & Rhino VS. Hernandez, Morgan & Dinero (14:27) ** ½
Lashley VS. Steiner (11:30) ***
Wolfe VS. Angle (16:24) ****
Daniels VS. Joe VS. Styles (21:51) **** ½ (motyc)

Ensi kerralla sitten perinteinen Survivor Series!

En ole kauhean usein noita TNA-arvosteluja lukenut, kuin silmäilemällä. Itselläni ei ole mitään tunnesidettä tuon ajan TNA:han (tai muuhunkaan painiin), mutta Hoganin ajan TNA:n arvostelut tulen kyllä lukemaan kaikki todella tarkkaan. Hyvästä painista lukeminen on välillä vähän nääh, mutta roskapainista lukeminen taas parhaimmillaan hulvatonta.

Omassa projektissani ajattelin myös arvostella Clash of Championsit. Vaikka nämä tulivatkin televisiosta WCW:ssä, niin ovathan nämä kuitenkin hieman erikoisempia tapahtumia. Hog Wildin ja sitä seuranneen Clash of Championsin väliin mahtui vain 1 Nitro, joten tarinoissa ei ole paljoakaan mitään uutta tapahtunut. Ja hei, sattumalta nykyajassakin on WWE:n Clash of the Champions vm. 2016 alkamassa vain muutaman tunnin päästä.



WCW Clash of the Champions XXXIII

Selostajina Bobby Heenan ja Tony Schiavone.

WCW Cruiserweight Championship
Dean Malenko vs. Rey Mysterio jr (c)
Mike Tenay liittyy jälleen selostajatiimiin. On sääli, että Tenay ei ollut jatkuvasti play-by-play selostaja WCW:ssä. Hän on paljon parempi työssään kuin Schiavone. Ottelu itsessään on juurikin niin vauhdikas, mitä olettaa. Nuori Mysterio menee 100 lasissa ja on ehdottomasti arvostettava miesten ammattitaitoa, sillä botcheja ei ottelussa juuri ole. Mainiota vauhdikasta spottailua puolin ja toisin. Ainoastaan lopetuksesta vähän marmatan. Malenko siis iski aivan älyttömän kauniin gutbusterin Mysteriolle nurkkauksen päältä ja tuomari laskee kolmeen. Kello soi, mutta tuomari huomaakin Mysterion jalan köydellä. Malenko on jo ehtinyt hakemaan mestaruusvyön, kun tuomari kertoo hänelle ettei hän voittanutkaan. Ja näin Mysterio iskee salakavalasti victory rollin voittoon. Aivan turhaa ylibookkaamista, eikä edes kauhean loogista sellaista. Malenko on heel, mutta tällainen bookkaus on yleensä altavastaavan vauvanaaman bookkausta.
**** - vähän helpohko 4 tähteä, mutta nautin tästä alusta loppuun.


VK Wallstreet vs. "Hacksaw" Jim Duggan
Painimaailmassa on vain 1 painija, jota vihaan koko sydämestäni. Ja hän on juurikin "Hacksaw" Jim Duggan, tuo patriotismin ja idiotismin perikuva. En oikeastaan edes täysin ymmärrä hänen gimmickiään. Tyhmä patrioottinen juntti lautapätkän kanssa, joka joskus pelasi jenkkifutista ja joka huutaa "HOOO"? Kaipa tämän henkilön suosio kertoo jotain meistä painifaneista. Hänen vastustajanaan on VK Wallstreet, joka on siis paremmin tunnettu Bo Dallasin ja Bray Wyattin isänä Irwin R. Schysterina. IRS jatkoi jonkinlaista rahagimmickiä siis myös WCW:ssä, sillä hän saapuu kehään puku päällä ja hänen painivarusteensa on yltäpäältä dollarinkuvioita. Kaiken tämän lisäksi hänen nimensäkin on aivan hulvattoman hauska viittaus erääseen Vincent Kennedyyn. On vähän sääli, että nykypainissa ei oikein harrasteta näitä hupsuja viittauksia kilpailijaan. Miettikääpä vaikka naisjobberi nimeltä Dixie Corgan! Hulvatonta!

Matsi itsessään on juurikin sellainen raivostuttava Jim Duggan matsi. Jonkinverran iloa saa Wallstreetin heelmäisistä oman fiksuuden korostamisista, mutta sekään ei paljoa pelasta tätä muutaman minuutin örvellystä. Ottelun lopuksi Duggan ottaa teippiä housuistaan ja rupeaa heiluttamaan sitä. Tuomari yrittää estää häntä (mikä on ihan fiksua sinällään, sillä vaikka painiteippi ei ole laitonta niin tuskin sitä kesken matsin saa laittaa) ja Wallstreet onnistuu kaikessa härvellyksessä saamaan rollup voiton Dugganista.
* - ainoa positiivinen asia oli ottelun lyhyt kesto.

Nasty Boyseilla on promoasiaa Mean Genen kanssa. Ei jaksa kiinnostaa, mutta jotain he puhuvat Hoganista ja siitä miten he ovat lojaaleja vain Nasty boyseille. En tule ikinä ymmärtämään miten tämä gimmick on ollut näin pitkäkestoinen. Olivatko he joskus suosittuja?

Ultimo Dragon vs. Konnan
Voi että, tämän ottelun alkaessa olin kyllä innoissani. Ja sen 3 minuuttia mitä tämä matsi kesti olinkin hyvin fiiliksissä lähes kaikesta. Miehet ottavat ajasta paljon irti. Valitettavasti Ultimo Dragonin manageri Sonny Onoo ehtii tämänkin ottelun aikana pilaamaan hieman fiilistä hyökkäämällä Konnanin kimppuun useasti kehän ulkopuolella. Tuomarin silmien edessä. Missä DQ? Lopuksi Ultimo Dragon iskee German Suplexin sillalla, minkä Konnan onnistuu kääntämään omaksi rollupikseen ja kalsareista vetämällä varmistaa voiton muutamassa vaivaisessa minuutissa.
** - tätä olisi katsonut vaikka 10 kertaa tämän ottelun keston verran. Tekisi mieli ottaa tähti pois Onoon takia, mutta en ota.

Ice Train on chattailemassa takahuoneessa, kun Scott Norton saapuu potkimaan tätä. Vieläkö tämäkin feudi jatkuu? Ysärillä WCW jaksoi kyllä mainostaa näitä chatroomejaan, missä pääsi chattailemaan oikeiden painijoiden kanssa.

Meng vs. Randy Savage
Tätä matsia ei edes ole, sillä Macho Man ei saavu paikalle. Edellisessä Nitrossa Hogan hyökkäsi Savagen kimppuun tuolilla, eikä Savage ole kolmessa päivässä selvinnyt kahdesta tuoliniskusta. Gotta make Hogan look strong. Meng siis voittaa automaattisesti. Itselläni kyllä tulee tällaisista kuvioista vaikeus elytyä tarinaan. En pysty uskomaan, että ottelun toinen osapuoli lähetettäisiin kehään jos hänen vastustajansa ei ole edes koko rakennuksessa. Tai no, toki kyseessä on WCW...

Ottelun sijaan saamme Dungeon of Doom haastattelun kehässä. Mengin (ja Jimmy Hartin, joka tuli hänen kanssaan paikalle) mukaan liittyy Barbarian, Hugh Morrus ja Kevin Sullivan. The Giant loistaa poissaolollaan. Kevin Sullivan hoitaa puhumisen ja herranen aika, hänhän on todella hyvä siinä. Samaan aikaan muuten myös yksi Dungeon of Doomin jäsen, THE LEPRECHAUN, pomppii kehän ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan mainitse tästä mitään.

Bull Nakano vs. Madusa
Kaiken mitä sanoin Ultimo Dragonin ja Konnanin matsista voisin sanoa myös tässä. Ottelu on alle 3 minuuttia, aika käytetään hienosti (Bull Nakanon riepottelut Madusan hiuksista ovat upeita) ja haista vittu Sonny Onoo. Onoo pilaa kaiken. Tosin ottelu myös alkaa sillä, että Nakano läimi Madusaa nunchakuilla eikä tuomari tee mitään, että ehkä ottelu oli tuomittu jo alusta. Madusa ottaa pikaisen voiton, kun aasialaisten huijausyritykset epäonnistuvat ja hän saa rollupin.
* - hiuksista riepottelut pelastivat nollalta.

Ric Flair vetää hyvän haastattelupromon Gene Okerlundin kanssa. Hänen vierellään on Elizabeth ja Woman. Elizabeth ei taaskaan oikein keksi mitä hän tekisi hymyilyn sijaan, mutta Womania on taas hauska katsella. Hän nimittäin on yltäpäältä Gene Okerlundia ja lääppii tätä koko promon läpi. Mahtavaa.

WCW Battle Bowl Championship
DDP (c) vs. Eddie Guererro
Ilmeisesti tämä DDP:n voittama sormus hieman ennen projektini alkua onkin jokin puolustettava mestaruus. Mennyt ihan ohi kokonaan. Tosin esimerkiksi wikipediasta en löytänyt sivua tälle mestaruudelle/"mestaruudelle", joten en tiedä. Kuitenkin kyseinen sormus on nyt pelissä. Olin kyllä aika täpinöissäni matsin alussa, sillä WCW-DDP:stä olen aina pitänyt ja Guererrokin on yksi maailman parhaista (vaikka onkin parhaimmillaan vasta WWE:ssä). Tälläkään ottelulla ei ole hirveästi aikaa, mutta kuitenkin n. 2 minuuttia enemmän kuin pari aiempaa ottelua, joten tämä jopa tuntui ihan ottelulta, mutta nautin täysin rinnoin kaikesta mitä tässä ehti tapahtumaan. Lopetuksessa DDP yritti ilmeisesti jonkinlaista superplexiä, mutta Eddien onnistui tuuppaamaan tämä alas ja opportunisesti iskemään Frog Splashin. Ottelun lopuksi DDP alkaa iskemään Diamond Cuttereita Guererrolle suutuksissaan ja nuori Chavo juoksee apuun.
***

Hogan saapuu rampille vetämään haastattelua. Näiden perusteella mitä nyt olen nähnyt niin Hoganin promotaidot vedetään aina selvästi yläkanttiin tai sitten hänessä ei ole tarpeeksi kokaaiinia 90-luvun puolessavälissä. Etenkin nämä ns. livepromot tuntuvat todella oudoilta.

Chris Benoit vs. Giant
Nauroin katketakseni. Ottelu kestää 23 sekuntia ja pitää sisällään 2 liikettä. Silti nautin tästä todella paljon. Puristien mielestä tässä oli varmaan jonkinlainen hautaaminen (Sullivan kuitenkin oli pääbookkaaja vielä tällöin käsittääkseni), mutta itse en välitä. 23 rautaista sekuntia, vihainen dropkick (BIG SHOWLTA! Jösses) ja uskomattoman hieno chokeslam.
**



WCW World Tag Team Championship
The Steiner Brothers (Rick & Scott Steiner) vs. Sting & Total Package Lex Luger vs. Harlem Heat (Stevie Ray & Booker T) (c)
Tosiaan, kolmen joukkueen tag-team ottelu. Säännöt ovat nämä ärsyttävät nyky-WWE:stä tutut eli 2 joukkuetta kerrallaan kehässä ja periaatteessa saa tagata kenet tahansa kehään. Miksi ei voisi olla vain 3 joukkuetta yhtä aikaa? Onhan se varmasti hankalempaa järjestää sellaisia matseja, mutta ei nämäkään vaan kiinnosta. Noh, kaikesta tästä valittamisesta huolimatta tämä on ihan pätevä tag-matsi. Ottelussa ei ole Stevie Rayn lisäksi turhakkeita. Lex Luger voi jonkun mielestä ehkä ollakin, mutta itse kyllä pidän hänestä. Itseasiassa Lugerin kanssa minulla on ollut melkoinen on-off suhde. Välillä olen pitänyt miehestä paljon, välillä taas olen pitänyt häntä täytenä turhakkeena. Tämä ottelu on spesiaalin vasta toinen yli 10 minuuttia kestänyt matsi, joka päättyy kun Scott Steiner iskee Frankensteinerin Booker T:lle samalla kun muut painijat brawlaavat sisääntulokäytävälle. Sanoin muuten edellisessä arvostelussa, että Steiner ei ole siinä kunnossa mitä pari vuotta aiemmin ja että Frankensteinereita ei nähdä - sori siitä. Ja tosiaan, Scott on varmistamassa voittoa ja tuomari Nick Patrick on juuri laskemassa kolmeen, kun hän keskeyttääkin yhtäkkiä. Outsidersit ovat saapuneet paikalle tappelemaan käytävällä olevien painijoiden kanssa ja Nick Patrick "huomaa" tämän juuri ennen kuin Steinerit voittaavat ja täten hän päättää ottelun diskaukseen.

Ihan hauska päätös sinällään koska Nick Patrick on juuri se nWo:n likainen tuomari. Tosin melkoisia epäloogisuuksia tässä silti on. Triple Threatithan ovat aina no-DQ, eikös? Ja en myöskään keksinyt mitään kayfabesyytä, miksi nWo haluaisi joko Harlem Heatin säilyttävän vyöt tai miksi he haluaisivat estää Steinereiden voittavan ne. Sen toki ymmärrän miksi he eivät halua Lugerin ja Stingin näitä voittavan.
***

Ottelun jälkeen pöyristynyt Gene Okerlund kysyy Nick Patrickilta, että mistä tällainen päätös. Patrick vetää paremman ja uskottavemman promon, kuin hyvin monet painijat mitä tiedän. Loistavaa työtä.

WCW World Heavyweight Championship
Ric Flair vs. "Hollywood" Hulk Hogan (c)
Tämä kuvio on aika mielenkiintoinen ja voin vain kuvitella miten mieltäpuhaltava tämä oli 1996. "Pelin likaisin pelaaja" Ric Flair on sympaattisen facen roolissa ja painin ikonisin face Hulk Hogan on heel. Tosin nämä heel-face dynamiikat ovat kyllä olleet todella hämmentäviä WCW:ssä näihin aikoihin. NWO on heelryhmittymä (joskin he ovat "cool-heelin" määritelmä), Dungeon of Doom on luultavasti myös heel-ryhmä (vaikka ovat NWO:ta ja 4 horsemenia vastaan) ja 4 horsemen on? En ole ihan varma. Pari kuukautta aiemmin he olivat selkeästi heel, vaikka tosin heel-Benoit feudasi heel-Sullivanin kanssa. Sittemmin 4 horsemen on kuitenkin ilmeisesti kääntynyt faceksi NWO:ta vastaan. Vaikea sanoa, mutta kyllä tässä selvästi sympatiat on Flairin ja hänen jenginsä puolella.

Tämä on myöskin koko kortin ainoa "Clash of the Champions", sillä Flair on US-mestari (saapuu ilman vyötä, huoh) ja Hogan on päämestari. Ottelu itsessään on todella hyvä. Suorastaan yllättävän hyvä. Monet arvostelusivut ovat haudanneet tämän matsin, mutta itse ainakin nautin tästä todella paljon. Toki Flair on Flair ja saa tunnetusti käyvän ottelun kenen tahansa kanssa, mutta Hogan on myös Hogan ja hänellä on tapana egoilla matseissaan. Tässäkin se on jo vaarana, sillä ottelun isoimman miinuksen annan Hoganin hulk-upille. Miksi ihmeessä paha heel-Hogan hulk-uppaa Flairia vastaan? Flair onneksi kääntää tämän Figure-4-Leg Lockiin ja näin onkin lopetuksen paikka. Kärsivä Hogan repii tuomarin ja heittää tämän ympäri ja näin Hall ja Nash voivat saapua pelastamaan. Samantien koko Dungeon of Doom ja loput horsemenit saapuvat pelastamaan Ric Flairin. TV-matsiksi tämä lopetus oli loistava.
***

--

En nyt tiedä mitä sanoisi. Otteluiden keskiarvo on 2,4 ja mediaani 3. Silti jotenkin tuntuu, että tämä oli aika tylsä show loppujenlopuksi. Mitään kauheata paskaa en sanoisi tämän olevan, mutta etenkin alakorttia vaivasi otteluiden aivan käsittämön lyhyys. Ehkä se kuitenkin kuuluu asiaan näin PPV-aikakaudella. ** annan tapahtumalle yleisarvosanaksi.

*** Ric Flair
** Nick Patrick
* Rey Mysterio jr.

Los Pebbels kirjoitti: En ole kauhean usein noita TNA-arvosteluja lukenut, kuin silmäilemällä. Itselläni ei ole mitään tunnesidettä tuon ajan TNA:han (tai muuhunkaan painiin), mutta Hoganin ajan TNA:n arvostelut tulen kyllä lukemaan kaikki todella tarkkaan. Hyvästä painista lukeminen on välillä vähän nääh, mutta roskapainista lukeminen taas parhaimmillaan hulvatonta.

Hoganin ajan tapahtumat on jo arvosteltu. Tämä projekti sai alkunsa sillä tavalla takaperoisesti, että ensiksi arvostelin vuosien 2010 & 11 tapahtumat. Kun sain vuoden 2011 pakettiin alettiin olla niin lähellä reaaliaikaa, että pakitin vuoteen 2004 ja laajensin projektia. WrestlingAlertin puolelta löytyy nämä arvostelut, jos viitsii vähän kaivella.

Hyvä on sunkin projekti. Laadukasta tavaraa.

Hyvää settiä Pebbelsiltä ==b Whatti jatkanu taas laatulinjalla ja Lurunkin jatkamiselle peukut. Vielä kun Kenitys palaa keskuuteemme jatkamaan projektiaan niin avot.

Oma projekti jatkuu toivottavasti tällä viikolla, motivaatio ollut vähän kadoksissa, mutta jatkoa on tulossa.

Tänään olen saanut yllättävän paljon asioita aikaiseksi. Muun muassa tämän arvostelun, olkaa hyvä!
Viimeinen vuoden neljästä suuresta tapahtumasta oli nyt käsillä. WWE:n toiseksi pitkäikäisin tapahtuma järjestettiin jo 23. kerran. Sijaintina tänä vuonna oli maailman poliittinen pääkaupunki Washington. Tässä vaiheessa oli luovuttu brändikohtaisista selostajista ja koko tapahtuman ajan siitä vastasi kolmikko Michael Cole, Jerry Lawler & Matt Striker.

WWE:n alkuvuosi oli vahva, mutta kutakuinkin vuoden puolessa välissä meno hieman lässähti. Aina silloin tällöin toki oli hienoja onnistumisia, mutta yleisilme oli hieman aneeminen. Tätä alavireistä tendenssiä nyt koitettiin kääntää Survivor Seriesissä. Tuttuun tapaan luvassa oli eliminaatio-otteluita sekä kumpaakin päämestaruutta puolustettiin kolminottelussa. Illan viimeiseksi jätetty superkohtaaminen vastasikin koviin odotuksiinsa, joten katsotaan seuraavaksi mitä siinä tapahtui. Olihan tämä aivan poikkeuksellinen ottelu. En tiedä liekö koskaan aiemmin (tai tämän jälkeen) ollut asetelmaa, jossa WWE:n mestaruudesta ottelee kolme aivan puhdasta face-painijaa? Lisäjännitettä toi se, että kesästä alkaen De-Generation X oli taas ollut koossa. Michaels & HHH olivat siis tottuneet taistelemaan rinnakkain, mutta nyt heidän täytyi toimia itsekkäästi mestaruuden voittaakseen. Klassinen painikehien ristiriitatilanne.
Aivan erinomainen ottelu, joka sai välittömästi lentävän lähdön kun sekunteja kellonsoiton jälkeen Shawn Michaels potkaisi bestistään leukaan ja teki heti päämääränsä tiettäväksi. Tuon jälkeen ei enää lähdetty kiusoittelemaan millään yhteistyöllä John Cenaa vastaan ja hyvä niin – moinen tarinankerronta kun on varsin loppuunkaluttua tavaraa.

Mitään erityisen päräyttäviä suurspotteja tässä ei nähty, mutta näiden herrojen kokemuksella sellaista ei olisi mihinkään edes tarvittu. Draamaa ja tarinaa pystyy luomaan muutenkin, kun vain osaa. Kokonaisuutena tämä oli kovan luokan pääottelu ja mahtava päätös tapahtumalle. Ihan sille klassikotasolle, jossa jaetaan ”vuoden matsi” leimoja tämä ei kuitenkaan yltänyt. Kysymykseen miksi ei, on hankala vastata. Jäi vain sellainen tunne, että se ihan viimeinen vitosvaihde jäi löytymättä. Mutta nelosellakin pääsee lujaa.

Muistan, että aikanaan tätä verrattiin paljon TNA:n Turning Pointin kolminotteluun. Eikä se ihme olekaan, koska ne oteltiin viikon välein ja muitakin yhtäläisyyksiä riitti. Mielenkiintoinen knoppitieto on myös se, että tämä jäi viimeiseksi kerraksi kun Shawn Michaels otteli WWE:n päämestaruudesta.
Kesto: 21:16
Voittaja: John Cena
Arvosana: ****

Muuta: Perinteisellä eliminaatio-ottelulla aloitettiin kun Mizin joukkue kohtasi John Morrisonin joukkueen. Huomioitavaa on, että tässä ottelussa muuan Sheamus teki debyyttinsä maksutapahtumissa. Ottelun tuoksinassa sattui myös ikävä vahinko, kun Sheamus polvellaan täräytti erotuomarin puolitajuttomaan tilaan. Tasoltaan ottelu oli ihan perusmukavaa katseltavaa.

Bragging Rightsissa Batista oli vihdoin tehnyt sen kauan kiusoitellun heelturninsa hyökkäämällä Rey Mysterion kimppuun. Nyt entiset kaverukset kohtasivat. Tarinankerronnan kannalta ottelu ajoi asiansa, mutta painin tasoltaan ei hurraahuutoja aiheuttanut.

Toisessa ja ehkäpä astetta isommassa Survivor Series-ottelussa kohtasivat Randy Ortonin joukkue ja Kofi Kingstonin viisikko. Mielestäni tämä oli myös hieman parempi kuin illan avausmatsi. Kapteenien sekä CM Punkin bookkaaminen vahvoiksi oli aivan oikea ratkaisu ja tässä nähtiin jännittävä lopputaistelu. Sellainen puuttui tuosta ensimmäisestä.

Myös raskaansarjan maailmanmestaruutta puolustettiin kolminottelussa, jossa Chris Jericholla ja Big Show’lla oli aivan samanlainen skenaario kuin HHH:lla & Michaelsilla. JeriShow piti hallussaan joukkuemestaruuksia, mutta nyt ottelivat yksilöinä Undertakeria vastaan päämestaruudesta. Oikeastaan lähellekään täyttä potentiaaliaan tämä ei yltänyt, mutta siltikin ihan miellyttävä matsi.

Pahaisena ”välipala” tai ”kusitaukomatsina” päämestaruusmatsien välissä nähtiin naisten eliminaatiomatsi, jossa Mickie Jamesin viisikko kohtasi Michelle McCoolin vastaavan. Juuri näinä hetkinä huomaa kuinka pitkän loikan parempaan naisten paini on ottanut viime vuosien aikana. Ja nimenomaan sellainen kevyt välipala tämä olikin. Ei jättänyt mitään muisteltavaa.

Tähdet
*** Shawn Michaels
** Triple H
* John Cena

Yhteenveto: Survivor Series oli kokonaisuutena sellainen ihan miellyttävä tapahtuma. Suurin osa matseista oli tasoltaan ihan hyviä ja pääottelu lunasti odotuksensa. Ihan onnistunut paketti, mutta muistettavaksi noustakseen olisi tarvinnut toisenkin huippumatsin.

Pähkinänkuorispoilerit
Team Morrison VS. Team Miz (20:55) ***
Mysterio VS. Batista (6:51) **
Team Orton VS. Team Kingston (20:51) *** ½
Jericho VS. Big Show VS. Undertaker (13:39) ***
Team Michelle VS. Team Mickie (10:42) *
HHH VS. Michaels VS. Cena (21:16) **** (illan paras)

Vuoden yhteenveto spoilerin alla Ensi kerralla siirrytään jo joulukuun puolelle ja vuorossa TNA:n Final Resolution

Sitten olisi taas vuorossa WWF:ää vuodelta 1998.

-----



WWF Raw is War – 19.1.1998

- NWA North American –mestari Jeff Jarrett kohtasi Blackjack Bradshaw’n. Bradshaw’n joukkuekaveri Blackjack Windham kääntyi kaveriaan vastaan ja liittyi osaksi Jim Cornetten johtamaa NWA-ryhmää
- The Undertaker tulee kehään.. mutta se ei olekaan Taker, vaan WWF:n mestari Shawn Michaels pukeutuneena Undertakeriksi!
- Jakson lopussa olikin sitten segmentti, joka nousi loppujen lopuksi melko isoksi uutiseksi Jenkeissä ja nosti WWF:n suosiota. Vince McMahon esitteli Mike Tysonin, joka tulee esiintymään Wrestlemaniassa. McMahonin, Tysonin ja tämän taustajoukkojen riemuksi paikalle tulee Stone Cold Steve Austin pilaamaan kaiken. Austin ei välitä Tysonista, vaan haukkuu tätä ja näyttää tälle keskisormea. Tästähän meinaa syntyä miesten välille kunnon käsirysy, mutta taustajoukot saavat pidettyä miehet erossa toisistaan. Vince karjuu Austinille, kuinka tämä pilasi kaiken.

WWF Raw is War – 26.1.1998

- Vader kohtasi jälleen TAFKA Goldustin. Tällä kertaa Goldust esitti Vaderia ja jopa hänen tyttöystävänsä Luna oli pukeutunut kuin Vader. Ottelun kuitenkin keskeytti Kane, jonka kanssa Vader päätyi tappelemaan.
- Vader-ottelu ei ollut illan ainoa ottelu TAFKA Goldustille. HHH:n ja Owen Hartin välillä piti olla Euroopan mestaruusmatsi, mutta Owen Hartin vastustajaksi tulikin ”Hunterdust” eli Goldust pukeutuneena Hunter Hearst Helmsleyksi ja Luna esitti Chynaa. Loistavaa kamaa. Owen Hart voitti ottelun ja ottelun jälkeen paikalle tuli WWF:n komissaari Sgt. Slaughter kertomaan, että koska HHH ei suostunut ottelemaan ja tämän piti olla mestaruusottelu, Owen Hart on nyt uusi Euroopan mestari.
- Mike Tysonin manageri Don Kingiä haastateltiin. Nevadan sääntöjen mukaan Mike Tyson ei voi otella Wrestlemaniassa, mutta King ja WWF yrittävät selvitellä muita mahdollisuuksia Mike Tysonin Wrestlemania-esiintymiselle

WWF Raw is War – 2.2.1998

- TV-yhtiö oli suuttunut D-Generationin X:n jatkuvasta nakuilusta ja kielenkäytöstä, joten Raw alkoi DX:n ”anteeksipyynnöllä”. Tämäkin julistus näytetään lähes aina kaikissa WWE:n historiajutuissa, joissa käsitellään DX:ää
- Kaverukset Cactus Jack (Mick Foley) ja Chainsaw Charlie (Terry Funk) ottelivat hardcore-ottelussa. Chainsaw toi roskiksen, mutta Cactus Jack toi paikalle ison roskalavan. Tag Team –mestarit New Age Outlaws tuli paikalle sen jälkeen, kun Cactus Jack oli hypännyt Chainsaw Charlien perään roskalavalle. NAO lukitsi hardcoreäijät roskalavalle ja päätti työntää lavan rampilta alas. Tähän menikin suurin osa jaksosta, kun kaikki painijat ja WWF:n työntekijät tulivat katsomaan, miten Cactus Jack ja Chainsaw Charlie voi. Vaikka tähän kuluikin tosi paljon aikaa ja tilannetta koko ajan uusittiin, niin ei voi kuin hehkuttaa tätä tapausta, sillä tämä tuntui jotenkin niin aidolta hetkeltä. Ei WWE tällaista enää tänä päivänä tee
- Cactus Jack ja Chainsaw Charlie kuitenkin tekivät jakson lopussa paluunsa sairaalavaatteet päällä

WWF Raw is War – 9.2.1998

- Stone Cold Steve Austin suututti D-Generation X:n, koska Austin oli onnistunut pöllimään Shawn Michaelsin WWF-mestaruusvyön. DX etsiskeli koko illan ajan Austinia ja Chyna hankki Los Boricuasin auttamaan etsinnöissä
- Steve F’n Blackman voitti The Truth Commissionin Reconin. Jostain syystä Kurrganin/The Truth Commissionin manageri Jackyl laskeutui jonkun häkkyrän kanssa areenan katosta ja höpisi jotain omia koko ottelun ajan. Meni vähän ohi.

----------


WWF No Way Out of Texas: In Your House

Tällä kertaa Royal Rumblen ja Wrestlemanian välissä nähtiin In Your House –PPV nimeltään No Way Out of Texas: In Your House. Seuraavana vuonna ei No Way Outia nähty, mutta vuonna 2000 No Way Out –niminen PPV vakiintui PPV:ksi Royal Rumblen ja Wrestlemanian välissä. No Way Out järjestettiin aina vuoteen 2009 asti. Sen jälkeen No Way Outin korvasi Elimination Chamber –niminen tapahtuma, joka tosin Saksassa kulki edelleen nimellä No Way Out (koska syyt..). Vielä vuonna 2012 tosin järjestettiin No Way Out, mutta se ei ollut enää tutulla paikalla.

Se siitä No Way Out –historioinnista. Nyt keskitytään tähän ensimmäiseen No Way Out –tapahtumaan, joka koko nimeltään on No Way Out of Texas: In Your House. Itse asiassa tämä on 20. In Your House –PPV. Nimestä voi päätelläkin, missä tämä tapahtuma järjestettiin – Texasissa. Tarkemmin sanottuna pitopaikkana oli Houstonissa sijaitseva Compaq Center. Selostajina oli jälleen kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.

Tapahtuman pääotteluna piti olla Shawn Michaels, HHH & New Age Outlaws vastaan Stone Cold Steve Austin, Owen Hart, Cactus Jack & Chainsaw Charlie. Valitettavasti Shawn Michaels ei pystynyt ottelemaan, koska hän loukkasi selkänsä Royal Rumblessa. Michaelsin poissaolosta ilmoitettiin show’n alussa ja hänen korvaaja selvisi vasta juuri ennen pääottelua illan lopussa.


Marc Mero & The Artist Formerly Known As Goldust w/Luna vs The Headbangers (Mosh & Thrasher)

Marc Meron saattoi kehään hänen vaimonsa Sable, joka jälleen sai ylivoimaisesti suurimmat suosionosoitukset yleisöltä. Sablella ja Goldustin oudolla tyttöystävällä Lunalla on kuitenkin ollut vähän kränää, joten Marc Mero käski Sablen takahuoneeseen. Merollaa ja TAFKA Goldustilla on ollut käynnissä pieni feudi The Headbangersin kanssa, mutta enemmänhän tässä on ollut kyse Meron ja Sablen tulehtuneista väleistä. The Artist Formerly Known As Goldust on viime kuukausina esiintynyt erilaisina hahmoina (mm. Sabledust, Hunterdust) ja nyt hän on pariin otteeseen esiintynyt Marilyn Mansonina (Marilyndust).

Tämähän oli yllättävän hyvä aloitus illalle. En yhtään odottanut, että tästä matsista voisikin tulla näin kiva. Tälle oli vielä annettu lähemmän vartti aikaa, eikä se yhtään haitannut. Jossain vaiheessa oli ehkä vähän tylsähkö vaihe, kun pahikset hallitsivat, mutta en tiedä johtuiko se Thrasherin bleidaamisesta vai mistä, mutta ei sekään vaihe pahemmin haitannut.

*** (13:27)

TAKA Michinoku © vs Pantera – WWF Light-Heavyweight-mestaruusottelu

Valitettavasti tätä Light-Heavyweight-divisioonaa ei hirveästi ole Raw is Warissa näkynyt. TAKA Michinoku on kuitenkin edelleen mestarina. Haastajaksi hän on saanut meksikolaisen luchadorin – (El) Panteran. Pantera oli ilmeisesti aikaisemmin ollut TAKAn puolella, mutta nyt hän on muuttunut pahikseksi.

Pantera näyttää ihan sellaiselta painijalta, joka on pahasti rupsahtanut ja josta ei ole enää ottelemaan näyttäviä otteluita. Ei kannata olettaa näin, sillä tämähän oli yllättävän hieno matsi! Panterahan veti yllättävän akrobaattisia liikkeitä, vaikka ei yhtään näytä siltä, että hän niihin kykenisi. TAKA Michinoku oli jälleen totutusti loistava kehässä. Vähän kyllä tässäkin ottelussea on jotain moitittavaa. Jotenkin ottelun lopetus jäi häiritsemään. Tuntui vähän siltä, että se tuli liian nopeasti. Siitä huolimatta sanoisin tämän olleen illan paras ottelu.

***½ (10:09)
The Quebecers (Jacques & Pierre) vs The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn)

The Quebecers-tiimi oli tehnyt paluun WWF:ään yli kolmen vuoden tauon jälkeen. The Quebecers koostui siis kahdesta kanadalaisesta painijasta. Jacques (WWF:ssä myös The Mountie) kuuluu kanadalaisiin painiperheeseen eli Rougeaun perheeseen. Jacques muistetaan Intercontinental-mestaruuskaudestaan The Mountiena sekä joukkueestaan veljensä Rayn kanssa. Enemmän menestystä WWF:n puolella tuli kuitenkin yksisilmäisen Pierren (Carl Quellet) kanssa. The Quebecers on nimittäin kolmesti voittanut WWF:n Tag Team –mestaruuden. Pierre on siis toisesta silmästä sokea, ja pitää sokean silmän päällä silmälappua.

Poissa oli kuitenkin The Quebecersin ratsupoliisiasut sekä vanha kehääntulomusiikki. Tilalla oli geneerisen näköiset kaksi lihavampaa kanadalaista, joista näki, että parhaimmat vuodet ovat jo takanapäin. 90-luvun WWF ei minulle hirveän tuttua ole, mutta olen ymmärtänyt, että ihan taitavia jamppoja nämä Jacques & Pierre olivat. Valitettavasti he joutuivat paluunsa myötä feudaamaan Godwinnseja vastaan. En ole ihan varma, olivatko Godwinnit edelleen pahiksia vai yritettiinkö heistä tehdä taas hyviksiä. Jos en ihan väärin muista, niin jotain toista pahisjoukkuetta vastaan Godwinnit olivat otelleet, joten ehkä ne sitten oli hyviksiä jo.

Jostain yksittäisestä matsista näiden joukkueiden vihanpitokin on alkanut, mutta ei jaksa kiinnostaa. Eikä yleisöäkään jaksanut kiinnostaa. En nyt tiedä oliko tämä niin huono matsi oikeasti, mutta ei tähän oikeasti jaksanut yhtään innostua. Häipyisi Godwinnit pois jo.

*½ (11:15)

Jeff Jarrett © w/NWA vs Bradshaw – NWA North American Heavyweight –mestaruusottelu

Manageri Jim Cornette valitti useamman kuukauden siitä, kuinka nykypäivän paini on täyttä paskaa (ja valittaa muuten yhä tänä päivänäkin..) ja Cornetten vastaus tähän oli: National Wrestling Alliance (NWA). Cornetten johdolla legendaarinen NWA teki pienimuotoisen invaasion WWF:ään. Jim Cornetten lisäksi joukkoon kuului NWA North American –mestari Jeff Jarrett, vanhentunut Rock n’ Roll Express –tiimi (Ricky Morton & Robert Gibson) sekä uusimpana jäsenenä entinen NWA:n mestari Barry Windham.

Barry Windham kääntyi siis joukkuekaveriaan Bradshawia vastaan, jonka takia The New Blackjacks –joukkue hävisi. Olisi voinut loogisesti ajatella, että Bradshaw ja Windham ottelevat toisiaan vastaan tässä PPV:ssä, mutta jostain syystä Bradshaw pistettiin mestaruusotteluun Jeff Jarrettia vastaan. Eipä tämä tosin haittaa, sillä uskon Jarrettin kyenneen vuonna 1998 parempaan otteluun kuin Barry Windham. Tämä ottelu oli ihan ookoo. Bradshaw oli tässä vaiheessa uraa vielä melko tylsä, joten jos vertaa hänen aikaisempiin otteluihin, niin tämä oli sieltä parhaasta päästä. Kivaa vääntöä, jossa pahin maku jäi kylläkin lopetuksesta, joka oli niin arvattavissa (=tylsä).

**½ (08:33)

Nation of Domination (Faarooq, Rocky Maivia, D’Lo Brown, Kama Mustafa & Mark Henry) vs Ken Shamrock, Ahmed Johnson & Disciples of Apocalypse (Chainz, 8-Ball & Skull) – War of Attrition –ottelu

Ken Shamrock haastoi The Rockin IC-mestaruudesta Royal Rumblessa, mutta ei onnistunut hankkimaan itselleen vyötä. Miesten välinen feudi on jatkunut yhä, mutta tällä kertaa ei nähtykään 1vs1-ottelua, vaan 5vs5-joukkueottelu. Rockyn puolella oli tietysti hänen NOD-kaverinsa. Shamrock oli hankkinut kaverikseen Disciples of Apocalypsen, joka oikeastaan sai alkunsa siitä, kun DOA:n perustaja Crush erotettiin Nation of Dominationista. Lisäksi Shamrockin joukkueessa oli Ahmed Johnson, joka on feudaillut Faarooqin ja NOD:n kanssa käytännössä ikuisuuden. Jos en ihan väärässä ole, niin tämä ottelu jäi Ahmed Johnsonin viimeiseksi otteluksi WWF:ssä.

Tätä ottelua mainostettiin nimellä War of Attrition, mutta en yhtään tiedä mitä se tarkoittaa, sillä ihan tavalliselta joukkuematsilta ilman eliminointeja tämä vaikutti. Tämäkin meni ihan ok-kategoriaan. Aikamoisia säkkejähän kehässä oli, mutta onneksi mukana oli myös taitavia painijoita kuten esimerkiksi D’Lo Brown, joka jälleen väläytteli taitojaan. Kyllähän tästäkin matsista ihan hyvä fiilis jäi, vaikka tasollisesti ei ollut kummoinen ottelu. Oman lisämausteensa toi se, että Nation of Dominationin sisällä on kuohunut, kun ”The Rock” on alkanut ottamaan roolia enemmän jengissä.

**½ (13:44)

Vader vs Kane w/Paul Bearer

Kane shokeerasi Royal Rumblessa, ja poltti arkun, jossa makasi hänen veljensä The Undertaker. Taker ei ole tehnyt vielä paluuta, eikä vieläkään nähty Undertaker-Kane-ottelua, joten välivastustajana Kanelle toimii Vader. Kane keskeytti Raw’ssa Vaderin ja TAFKA Goldustin välisen ottelun. Isokokoinen Vader ei kuitenkaan jäänyt kumartelemaan Kanelle, vaan yritti pistää vastaan. Tästä syntyikin näiden välille pieni feudi. Ennen No Way Outia Vader pääsi Raw’ssa suihkuttamaan palosammuttimella Kanea, joka oli mielestäni ihan hauska ja mielenkiintoinen veto.

Tykkäsin tästä kahden ison miehen kohtaamisesta. Välillä ottelu meni ehkä liiankin hidastempoiseksi, mutta sekään ei liikaa alkanut häiritsemään. Ottelu oli hyvin buukattu. Kane näytti jälleen vakuuttavalta, mutta ei kuitenkaan koko matsia dominoinut. Vaderia ei siis saatu näyttämään miltään surkealta haastajalta, jolla ei ole mitään saumaa. Lisäksi sellainen pieni jännite oli koko ajan päässä tätä katsoessa, kun kävi miettimään, että tekeekö Undertaker paluun vai ei, ja jos tekee, tekeekö kesken matsin vai vasta jälkeen.

*** (10:57)

HHH, New Age Outlaws (”Road Dogg” Jesse James & Billy Gunn) & Savio Vega w/Chyna vs Stone Cold Steve Austin, Owen Hart, Cactus Jack & Chainsaw Charlie

Shawn Michaels ei ollut kykeneväinen ottelemaan, joten päivän polttavin kysymys oli se, kuka WWF:n mestarin korvaa pääottelussa. Michaelsin korvasi… Savio Vega? Okei. Tykkään ihan oikeasti Savio Vegasta, mutta tämä oli vähän outo veto.

Tässä ottelussa yhdistyi moni feudi samanaikaisesti. D-Generation X ja etenkin viime aikoina HHH:lla on ollut feudi käynnissä Owen Hartin kanssa. DX:n johtaja ja WWF:n mestari Shawn Michaels joutuu puolustamaan mestaruuttaan Wrestlemaniassa Stone Cold Steve Austinia vastaan. DX:n kanssa jonkin sortin liitossa oleva New Age Outlaws puolestaan on ollut piikki Cactus Jackin ja Chainsaw Charlien perseessä.

Tämä joukkueottelu oli ’Non-sanctioned’, eli periaatteessa tässä ei ollut sääntöjä. Ottelu alkoikin aikamoisella sekamelskalla, kun kaikki ottelijat tappelivat keskenään ja aseitakin käytettiin aikalailla, mikä oli Foleyn ja Funkin otteluissa tuttuja, mutta ei muuten tämän ajan WWF:ssä. Lopulta ottelu rauhottui ihan ”normaaliksi” joukkueotteluksi vaihtoineen.

Tähän otteluun oli vaikea keskittyä. Osittain varmasti johtui siitä, että kello oli varmaan yksi yöllä, kun tätä katselin. Muutenkin ottelu oli aika sekava varsinkin alussa, enkä vaan jotenkin päässyt otteluun sisälle. Ei tämä missään nimessä huono ottelu ollut, mutta olen tottunut siihen, että WWF:n PPV:issä pääottelut ovat yleisesti ottaen loistavia. Tämä oli ihan hyvä ottelu, mutta ei edes illan paras ottelu minun makuuni. Meinasin antaa tälle vain kolme tähteä, mutta pyöristän tämän ylöspäin, sillä ehkä olin vain niin väsynyt tätä katsoessa.

***½ (17:37) -----

Kovin ei ollut korkealla odotukset tämän PPV:n kohdalla, kun aina Raweissa julkistettiin näitä No Way Outin matseja. Eihän tämä nyt mikään erikoinen PPV ollutkaan, mutta silti jäi kuitenkin ihan hyvä mieli, koska odotuksiin nähden tämä jossakin määrin onnistui. Sanoisin, että aika tasaväkinen PPV Royal Rumblen kanssa, mutta nostan Rumblen korkeammalle paremman päämatsin ansiosta. No Way Out of Texasillekin siis arvosanaksi: tyydyttävä.

-----

No Way Outin tähdet:
***TAKA Michinoku
**Pantera
*Steve Austin

-----

PPV-arvosanat:
Tyydyttävä
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House

-----

Tähtipörssi:
1. Shawn Michaels 3
1. TAKA Michinoku 3
3. Mick Foley 2
3. Pantera 2
5. Rocky Maivia 1
5. Steve Austin 1

-----

Seuraavaksi sitten Wrestlemania 14!

What kirjoitti:

Los Pebbels kirjoitti: En ole kauhean usein noita TNA-arvosteluja lukenut, kuin silmäilemällä. Itselläni ei ole mitään tunnesidettä tuon ajan TNA:han (tai muuhunkaan painiin), mutta Hoganin ajan TNA:n arvostelut tulen kyllä lukemaan kaikki todella tarkkaan. Hyvästä painista lukeminen on välillä vähän nääh, mutta roskapainista lukeminen taas parhaimmillaan hulvatonta.

Hoganin ajan tapahtumat on jo arvosteltu. Tämä projekti sai alkunsa sillä tavalla takaperoisesti, että ensiksi arvostelin vuosien 2010 & 11 tapahtumat. Kun sain vuoden 2011 pakettiin alettiin olla niin lähellä reaaliaikaa, että pakitin vuoteen 2004 ja laajensin projektia. WrestlingAlertin puolelta löytyy nämä arvostelut, jos viitsii vähän kaivella.

Voi jehna. Joutuuko tässä käymään alertissa.

Lurulle muuten iso peukku tuosta RAW:n kertaamisesta vain pääpiirteittäin. Aiemmin taisin skipata ne kokonaan, mutta nyt ne vat sopivan kompaktisti.

Itse tässä lähinnä harmittelen, että en lähtenytkään warettamaan WCW Prota ja WCW Saturday Nightia. Nitrot tulee katsottua todella nopeasti, mutta PPV:tä pitää aina odotuttaa kun haluan katsoa sen ns. kunnolla aina.



WCW Fall Brawl 1996

Tällä kertaa on vuorossa Fall Brawl. Fall Brawlia tapahtumana ylipäänsä voisi kuvailla WCW:n vastaukseksi WWF:n Survivor Seriekselle. Tapahtuman synonyymi on kaksikehäinen 4vs4 häkkimatsi War Games. Muutenkin jokaisessa matsissa on kaksi kehää, joissa ainakin tämän tapahtuman perusteella saa molemmissa painia. Hieno gimmick, jonka WWE saisi tuoda ehdottomasti takaisin. Pistää tosin miettimään, että miksi ihmeessä tapahtuman nimenä ei sitten ollut War Games?

Selostajina Schiavonen, Dustyn ja Heenanin trio, Tenayn satunnaisella lisällä.

Diamond Dallas Page vs. Chavo Guerrero jr.
Tämä on illan ensimmäinen matsi, jota mainostetaan nimellä Grudge Match. Arvaattekos millään mikä se toinen voisi olla? Tosin en nyt tiedä kuinka iso verifeudi tämäkin on loppujenlopuksi. Eddie voitti DDP:n ihmesormuksen edellisessä COTC:ssa, jonka jälkeen DDP hieman teloi Eddietä, eikä tätä ole tämän jälkeen muistaakseni nähtykään. Lisäksi tämä kaksikko ehti jo kertaalleen kohdata Nitrossa, missä Chavo yllättäen jopa otti voiton.

Olin suorastaan äimänkäkenä ottelun alkaessa, sillä varmaan ensimmäinen kolmannes ottelusta menee lähemmäs kokonaan Chavon hallitessa. Kuitenkin esimerkiksi Nitrojen perusteella Chavo oli kuitenkin melkoinen alakortin jobberi, kun taas DDP on ollut hitaassa, mutta varmassa pushissa kaikki nämä viikot. Ottelu tosiaan alkaa räjähtävästi Chavon hallinnalla, kun hän pieksee DDP:n kehästä pihalle ja läimii tätä mm. vyöllä. Tässä vaiheessa ottelua kuvittelinkin Grudge matchin tarkoittavan no DQ -ottelua, mutta eipä se sitä vissiin tarkoita. Olin kuitenkin erittäin yllättynyt näinkin hienosta alusta

Kuuman startin jälkeen kuitenkin ottelu hieman hidastuu peruspainimatsiksi. Ihan kelpo työtä miehet saavatkin aikaiseksi, vaikka välillä molempien miesten näennäinen vihreys näkyykin. Ainut oikea mieleen jäänyt kohokohta on se, miten pähkinöiksi yleisö menee DDP:n BANG!-tuuletuksesta. Lopetuksessa nähdään vielä molempien miesten tulevaa nerokkuutta, kun DDP iskee Chavoon aivan älyttömän kauniin spinning powerbombin ja tämän jälkeen diamond cutterin. Erittäin vahva kolmen tähden matsi.
***

Mean Gene käy läpi illan main eventin tarinan todella upeassa promopaketissa. Itse olin ainakin todella pähkinöissä tästä. Todella hyvin tiivistää mitä WCW vs. NWO:ssa on tähän mennessä tapahtunut.


Submission match
Scott Norton vs. Ice Train
Huomasin vasta nyt, miten vetävä teemabiisi Ice Trainilla on. On toki mahdollista, että hän ei ole sitä aiemmin käyttänyt. Ice Trainin managerina on Teddy Long. Tässähän on siis kyse tag teamin hajoamisesta, mikä on varmastikin musertanut tulevan Smackdownin GM:n psyykeen ja tuonut hänelle oudon fiksaation tietyntyyppisiin otteluihin.

No juu, viimeksi olin ehkä turhan kiltti näiden edellistä koitosta arvostellessani, mutta tällä kertaa en ole. Scott Norton on painija, josta sinällään ihan pidän, mutta mikään virtuoosi hän ei ole. Ice Train sen sijaan on täysi roskasäkki. Yritin alkujaan pitää tästä matsista, sillä edellisessä matsissa Ice Trainin olkapää oli loukkaantunut ja tässä matsissa Norton keskittyy kokoajan Ice Trainin olkapään ja käden alueelle, mikä on ihan loogista. Ice Train kuitenkin on kuin mitään ei tapahtuisi. Lisäksi joku on jossain vaiheessa mennyt sekoittamaan keskenään Submissionin ja I quitin keskenään, sillä vaikka matsin nimenä on "submission match" niin silti tuomari kekkuloi mikrofonin kanssa ja on jatkuvasti kysymässä, että aikovatko nämä luovuttaa. Ajattelin jo mielessäni, että ok, antaa mennä, ehkä Taz tai Shamrock ei ole tuonut taputtamista vielä painin mainstreamiin, mutta sitten Norton luovuttaa taputtamalla. Vaikka tuomarin mikrofoni on hänen suussaan. Ööh. Kaikista pahinta lopetuksessa oli vielä se, että tähän mennessä Scott Norton oli dominoinut reippaasti valtaosan ottelusta, face-Ice Train sai yliotteen Teddy Longin häirinnällä ja lisäksi vielä nappasi voiton full nelsonilla. Full_vitun_Nelsonilla.
0

Mexican Heavyweight Championship
Juventud Guerrera vs. Konnan (c)
Mike Tenay liittyy selostajiin tämän matsin ajaksi.

Ihan alkujaan tämä matsi oli lähes mahdoton ottaa vakavasti, sillä vain muutama tunti aikaisemmin olin katsonut legendaarisen JUVENTUD THE JUICE promon. Asiaa ei myöskään auta se, että Juventud kompastuu sisääntulossaan kehän portaisiin.

Konnan, joka oli Bash at the Beachissa hävinnyt US-mestaruusvyönsä Flairille, on nyt kokenut kunnon imagomuutoksen. BATB:n tienoilla hän tuntui melko värittömältä meksikolaisfacelta, joka pukeutui vielä alkuperäiselle gimmickilleen uskollisesti (Conan the Barbarian) hieman gladiaattorimaiseen asuun. Nyt hän kuitenkin on jostain kumman syystä liittynyt Dungeon of Doomiin ja sehän tarkoittaa niin ikään heel-turnia, mutta myös imagon gimmicköintiä. Aivan kuten Zodiac, "Son of Andre", Shark, kultakypärä Meng, Taskmaster, Leprechaun, YETAY ja muut legendat ennen häntä, myös Konnanin ulkonäkö koki suuren muutoksen. Mutta toisinkuin nuo fantasiahahmot, Konnan ottikin mallia meksikon kaduilta ja näin ikoninen cholo-Konnan on syntynyt. En tosin ymmärrä, että mitä ihmettä hän tekee Dungeon of Doomissa...



Ja niin, ottelu näköjään käydään AAA:n omistamasta mestaruusvyöstä. Koko vyötä ei tapahtumassa edes nähdä. Jotenkin tuntuu muutenkin, että vain päämestari ja Mysterio kantaa vyötään mukanaan kaikkialle.

Itse matsi taas. Huhhuh. Alku on varmaan parasta, mitä tämän projektin tiimoilta olen nähnyt tähän mennessä (vaikka ei olekaan älyttömän pitkä projekti toki vielä). Heel-Konnan on saanut aimoannoksen karismaa ja muutenkin hän on erittäin hienoa seurattavaa. Juventud taas lentelee kuin viimeistä päivää - joko itse tai sen takia että Konnan jaksaa riepotella. Itseasiassa alun perusteella olin jo varma, että saatan lähteä jo viiteen tähteen. Nautin tästä nimittäin todella paljon. Sitten kuitenkin Juventud alkaa käyttäytymään oudosti. Hän muunmuassa jättää myymättä muutamia liikkeitä päästäkseen tekemään seuraavan spottinsa. Spotit ovat toki lähes kaikki hienoja (yksi kierre-splash on helvetin ruma, mutta se on ainut) ja niitä riittää, mutta asioiden pitää antaa mennä omalla painollaan. Kohokohtana on ihan pakko mainita ihan uskomattoman komea kolmen pompun springboard spinning wheel kick Juvilta yhdestä kehästä toiseen.

Ja vaikka ottelu on hurjan hyvä muutamista nikotteluista huolimatta, niin toinen marmatukseni aihe on matsin kesto. Tämä nimittäin kestää aavistuksen liian pitkään ja yleisö ehtii jo kuolemaan. Etenkin kun Konnanin viimeiset varmaan 5 liikettä näyttävät kaikki siltä, että voisivat ihan hyvin päättää ottelun. On myös mainittava, miten huvittavan näköistä on, kun etenkin alussa lähes jokainen pinfall yritys ei onnistu, koska painijat ovat liian lähellä köysiä. Tämä tapahtuu siis ainakin 3 kertaa todella lyhyen ajan sisään. Vaikka alun perusteella puhuin jo viidestä tähdestä, niin valitettavasti loppuja kohden aloin arpomaan kolmen ja neljän väliltä. Ehkä π olisi ollut tarkin?
****

ps. lähes kaikki muut painisivustot ovat haudanneet tämän matsin botch-rikkaaksi roskaksi, mutta omasta mielestäni se oli aivan mainio.

Chris Jericho vs. Chris Benoit
Ah, nuori Jericho. Persoonaton vauvanaama, joka jossain edellisistä Nitroista ei suostunut ottamaan voittoa Alex Wrightista, koska "tämä oli (kayfabe) loukkaantunut" ja sai ansaituisti järkyttävät buuaukset. Aivan ällöttävän imelä, että tekisi mieli heittää kivellä. Onneksi se oikea heelturn on lähimailla, koska tässä vaiheessa tämä geneerinen kiltti poika on vain rasittava.

Ja niin, mitäs mitäs, mikäs smarkkien unelmamatsi tämä on? Jokainen smark vuosituhanteen alussa jaksoi jauhaa siitä, miten Benoitin ja Jerichon kohtaamiset olivat aivan uskomattomia ja älyttömiä. Ja eipä siinä, hienoja matseja miehillä oli silloin. Tämä ei kuitenkaan yllä sille tasolle mitä 2000-luvun puolella nähtiin, mutta toisaalta tämä olikin vasta 3. miesten kohtaaminen. Hassua kyllä molemmat miehet painivat (ainakin cagematchin mukaan) toisiaan vastaan ensimmäistä kertaa vasta WCW:ssä.

Vaikka ottelu ei ehkä ylläkään miesten myöhempien matsien tasolle, niin ei se ole missään nimessä mikään heikko koitos ole. Jericho ottaa PPV-debyytistään paljon irti, eikä Benoitkaan säästele. Hassu fakta, mutta ensimmäinen liontamer (ainakin mitä olen nähnyt) nähtiinkin Benoitilta Jericholle. Vaikka kanukit yrittävät parhaansa, niin yleisö ei jaksa kuin hieman buuata Jerichon imelille face-huudahduksille. Muuten suurimman osan matsista istutaankin perseellään, mikä valitettavasti laskee ottelun tunnelmaa. Hieman lopussa yleisökin virkoaa, mutta sitten onkin jo aika lopettaa ottelu back suplexiin nurkkauksesta. Mikä muuten näyttää aikas hurjalta. En muuten ole täysin varma, mutta tuntuu, ettei WCW-Benoitilla ainakaan vielä tällöin ollut finisheriä. Crossfacea ei ole näkynyt, headbutt ei matseja ole päättänyt ja muuten ottelut loppuvat vähän mihin sattuu.
***

WCW Cruiserweight Championship
Super calo vs. Rey Mysterio (c)
Tenay on saapunut jälleen paikalle auttamaan kavereitaan Meksikolaisten kanssa.

Mysterion cw-mestaruuskausi on kestänyt jo yllättävän pitkään. Ainakin se tuntuu siltä, sillä hän tuntuu puolustavan vyötä jokaisessa Nitrossa ja PPV:ssä. Ottakaa mallia Lex (TV-mestari) ja Ric (US-mestari). Eikä se toki haittaakaan, sillä nuori ja vikkelä Mysterio on nannaa silmille. Hänen vastustajansa taas ei ole mikään Mysterion kaltainen legenda ja ehkä ihan syystäkin. Calo on pukeutunut kuin kuuluisi Public Enemyyn (se painiduo, ei bändi) ja hänen luchamaskillaan näyttää olevan aurinkolasit, joten ainakin hänen asunsa on ihan hupaisa, mutta painijana - tai etenkin luchadorena - hän tuntuu kovinkin keskinkertaiselta. Toki hän bumppaa ja heittää jokusen voltin, mutta kun vastassa on Mysterio niin on vähän sääli, että Calo dominoi ottelua valtaosan ajasta tylsemmällä liikesetillään. Lisäksi jostain käsittämättömästä syystä hän alkaa työskentelemään Mysterion kättä. Ainoa kayfabeselitys, missä tästä voi olla hyötyä, minkä keksin on Mysterion 619:lta suojautuminen. Tosin tähän aikaan Mysterio teki sitä vain hämätäkseen kehän ulkopuolella olevia painijoita. Ja toki myönnettäkööt, että markkasin aivan saatanasti surfboardille. Upea liike, saisi nähdä useamminkin.

Onneksi ihan täysin Calon dominointia matsi ei ole, vaan Mysterio pääsee väläyttämään aina paikka paikoin todella upeita temppuja. Lopetuksessakin nähdään kahden pompun sprinboard rana (tämäkin toisesta kehästä toiseen) oli aivan älyttömän hieno. Kaikesta kritiikistä huolimatta sopiva perus cw-divarin matsi. Tylsää ei tullut.
***

WCW World Tag Team Championship
The Nasty Boys vs. Harlem Heat (c)
Harlem Heatilla mukanaan jälleen Sherri ja Col. Parker managereinaan. Nasty Boysit taas ovat aikas Nasty. Harva tag team on keksinyt noin osuvaa nimeä. Tosin jos jotain on kehuttava, niin Nastyt ovat ihan älyttömän suosittuja. Hassua ajatella tätäkin korttia katsellessa tähän mennessä, että Nastyt saavat parhaimmat reaktiot. Mutta niin tässä vain kävi. Itse ottelusta ei ole paljoakaan sanottavaa. Samaan aikaan steam chatissa joku yritti scammailla ja asiasta vääntäminen oli paljon hauskempaa kuin tämän matsin seuraaminen. Sen vähän mitä yritin seurata, niin kehän action oli löyhää, mutta yleisö oli pähkinöissä - ja lopetuksessa Sherri iski toista Nastya päähän jollain lekan tapaisella, joten se oli ihan kiva.
* - luultavasti epäreilu arvosana, koska hädintuskin seurasin ottelua. Mutta yleisöllä oli kivaa, joten kai sen on oltava jonkinarvoista.

Machon haastattelu. STOP THE MUSIC! mikä ei edes soi. Macho on paras.

"Macho Man" Randy Savage vs. The Giant
Höhö, vastikaan NWO:hon liittyneellä Giantilla soi vahingossa aluksi vielä Dungeon of Doomin teema. Olisi oikeastaan ollut aika siisti remix, mikäli väliin olisi saatu parempi fade-in. Aivan, ja kun alussa kysyin, että mitäpä veikkaatte illan toiseksi grudge matchiksi, niin tässähän se! Ehei, ei War Games mitään sellaista manttelia tarvitse. Eikä tälläkään tunnu olevan sen kummempia grudgeja taustalla. Macho sai Giantin chokeslamista tämän kääntyessä NWO:n puolelle, mutta siinä se taitaa olla.

Itseasiassa tämä ehkä jopa oli vähän parempi mitä ajattelin. Giant dominoi hieman aluksi, kunnes Macho saa hieman yliotteen muunmuassa potkimalla jättiä jalkoihin ja tekemällä kaikkea muutakin hienoa. Jätti vs. Hogan matsit ovat hieman nähtyjä, mutta näitä Savage vs. Jätti-matseja katsoisi mielellään lisääkin. Savage kuitenkin on kaikinpuolin niin paljon parempi kuin Hogan. Tässäkin matsissa nähdään melkoisia WM3 flashbackeja, kun Macho Man BODYSLAMMAA SON OF ANDREN ja oikeastaan saa ihan kivat popit siitä. Macho valmistautuu Elbow Dropiin kun Hogan saapuu paikalle. Macho yrittää häätää Hoganin, mutta joutuukin Hallin ja Nashin jyrän alle. Samaan aikaan nerokas heel-tuomari Nick Patrick "toruu" Giantia kehässä jostain ja näin Giant heitetään kehään ja hän saa helpon voiton.

Olen iloinen tästä. Ottelu ei ollut pitkä, se mitä se oli oli oikeastaan ihan kelpoa ja lopetuskin oli sopiva. Giant vs. Savage kun voisi joskus olla ihan kunnon rahamatsikin, niin ihan turhaan tätä "grudge matsia" tällaiseen tuhlata, kun ei kukaan muista kuitenkaan. Kahta tähteä enempää en kuitenkaan pysty antamaan, vaikka olenkin tähän hyvin tyytyväinen.
**

Tenay haastattelee War Gamesin WCW:n jengiä eli Flairia, Arnia ja Lugeria. Missä on Sting? Sting on kääntänyt selkänsä WCW:lle! Hän nimittäin hyökkäsi Lugerin kimppuun edellisessä Nitrossa. Vai hyökkäsikö? Sillä promon lopussa Sting saapuu paikalle ja yrittää sanoa, että hän ei ollut Lexin kimppuun hyökännyt henkilö. Ihan älyttömän hienoa ja vivahdeikasta tarinankerrontaa ja jokainen, jopa Lex, vetää todella hyvää tekstiä. Sting tosiaan lopussa sanoo "see you in the ring"... but whose side is he on?

[bbvideo=560,315]http://www.dailymotion.com/playlist/xvi ... brawl-1996[/bbvideo]

War Games
nWo vs. WCW
Illan main eventtinä siis on kahden kehän häkki-ihme War Games. Ottelu on siis 4vs4, missä aina kahden minuutin välein saapuu yksi henkilö toisesta joukkueesta (eli toinen joukkue on lähes kokoajan alakynnessä) ja ottelu loppuu kun joku luovuttaa kunhan kaikki painijat ovat kehässä. Kutkuttavan tästä tosiaan tekee sen, että molemmat joukkueet ovat ilmoittaneet vain 3 painijaa. WCW:llä on Ric Flair, Arn Anderson ja Lex Luger. NWO:lla Scott Hall, Kevin Nash ja Hulk Hogan. Otteluun on myös alunperin ilmoitettu Sting, mutta viikko sitten Sting tosiaan hyökkäsi Lugerin kimppuun.

Vaikka tiedän suunnilleen mitä tässä tulee tapahtumaan (valitsinhan projektinkin aikaisimmaksi päättökohdaksi Starrcade 1997, missä on Sting vs. Hogan), niin kyllä tämä silti jännitti. En voi kuvitellakaan kuinka pähkinöissä yleisö on ollut aikanaan. Onko Sting lojaali WCW:lle vai hyppäsikö hän NWO:hon? Aivan timanttisen upea kuvio.

Ottelun aloittaa Scott Hall ja Arn Anderson. Mikä nautinto. Arn on aivan mahtava ja se, että Scott Hallilla ei ole yhtään maailmanmestaruutta on iso vääryys. Mitään päätä huimaavaa menoa ei nähdä, mutta tarpeeksi kiinnostavana pysyy meininki kuitenkin. Ja yleisö sekoaa lähes kaikesta. Kevin Nash on seuraavana ja Arn harvinaisessa roolissa alakynnessä olevana babyfacena on oikeasti aika onnistunut. Lex Luger saapuu seuraavana tasoittamaan välit (hän on tosin n. 15-30 sekuntia liian aikaisessa, mutta vitut säännöistä). Mitään erityisen merkittävää ei matsissa tapahdu ennen kuin Hulk Hogan saapuu juoksemaan villisti, veli. Ric Flairin saapuminen tosin taas terävöittää matsia oikein osuvasti, sillä hän saapuu kehään nyrkkiraudan kanssa. Muutenkin Flair tuo matsiin niin paljon lisää virtaa - ja vasta tässä vaiheessa tajuan, että tämähän käydään North Carolinassa.

NWO:n seuraava jäsen on... STING! Tosin jotain on pielessä, sillä selkeää naamakuvaa ei saada ja hänen eleily kehässä on reippaasti laimeampaa kuin yleensä. Ihan hienosti kuvattu kotiyleisölle, mutta paikalla oleva yleisö ei ole yhtä huijattavissa ja he chanttaavat We Want Stingiä. Seuraavana sitten onkin aito Sting. Tässä vaiheessa päässäni alkoi soimaan Curb Your Enthusiasmin tunnari, vaikken sarjaa edes katsokaan. Kyllä taisi Lexin naama venähtää kun hän tajusi NWO:n vedätyksen...



Sting tosiaan näyttää faceille, että hän ei ole pettänyt ketään, jyrää heelien lävitse ja haistattaa sitten vitut parhaalle kaverilleen Lugerille ja muille. Ja häipyy. NWO:n on tästä helppo ottaa yliote ja hetken päästä Lex Luger menettää tajuntansa (?) fake-Stingin Scorpion Leg Lockiin. NWO voittaa, nooooo.

Rakastin tätä. Toiminta ei ollut välttämättä jatkuvasti mitään huippuluokkaa, mutta tarinankerronta oli ehdottomasti. 5 tähteä oli lähellä, mutta Nashin saapumisesta Flairin saapumiseen asti ottelu tuntui hieman lässähtävän. Hassua kyllä Kenitys arvostelussaan oli hyvin kriittinen tätä ottelua kohtaan, mutta luultavasti katsomme ihan eri silmin. Itse ainakin katson näitä enemmän tarinamielessä ja hyvät kehäotteet ovat lähinnä vain plussaa.
****

Lopuksi vielä NWO jyrää jäljelle jääneet Horsemenit, Lugerin ja vieläpä Savagen, joka yrittää tulla WCW:n apuun. Savage kuitenkin jää alikynteen. Jokseenkin kusipäisessä yrityksessä herätellä nostalgiakyyneleitä WCW heittää Savagen entisen vaimon Elizabethin kehään pyytämään armoa NWO:lta. Plaah. Sen lisäksi lopetuksessa ärsyttää Hoganin gloryhog. Hänen on vain oltava huomion keskipisteessä. Giant huutaa kameralle jotain promontynkää mikä kuulosti ihan kiinnostavalta, mutta Hoganin on tultava paikalle häiriköimään. Hogan, chill.

--

Otteluiden keskiarvo 2,5 ja mediaani 3. Nautin tämän katsomisesta oikein paljon, mikäli paria roskaottelua (tag-matsi ja submission-matsi) ei lasketa. Tämäkin tapahtuma menee siis *** joukkoon. Voin ehdottomasti suositella.

*** Ric Flair
** Konnan
* Sting

No niin, aika tehdä paluu. Oli tässä tosiaan aikamoinen tauko kokonaan painin katsomisessa. Katsoin viimeksi toukokuussa ennen häämatkalle lähtöä yhtään mitään, ja sitten jätin kaiken kuukausiksi. Oli kiire, oli kaikkea muuta menoa ja ei kiinnostanut yhtään. En ollut yhtään varma, palaanko enää katsomaan ollenkaan (as in: oliko tämä painin katsominen lopullisesti tässä), koska mitään kaipuuta takaisin katsomiseen ei ollut. Sitten kuitenkin pari viikkoa sitten heräsi mielenkiinto. Viime viikolla katsoin pitkästä aikaa vanhan show'n. Nyt on taas vähän uutta innostusta, mutta aikaa vähemmän kuin koskaan. Että katsotaan, miten aktiivisena tämä homma jatkuu... Yritän kuitenkin parhaani!


THE WRESTLING CLASSIC 1985

WrestleMania oli maaliskuussa järjestetty WWF:n uuden aikakauden tapahtuma, josta oli tarkoitus tulla koko showpainimaailman SuperBowl - kuten siitä myös varsin pian tuli. WrestleMania oli järjestetty kuitenkin vielä osittain closed-circuit-television -tekniikalla, vaikka joissain paikoin maata tapahtuman lähettämisessä oli kokeiltu jo pay-per-view -teknologiaa. Nyt kuitenkin WWF oli ottanut askeleen eteenpäin ja päättänyt järjestää ensimmäisen virallisen ppv:n, The Wrestling Classicin.

Nyt ei kuitenkaan ollut kyse ihan WrestleManian kaltainen suurtapahtumasta vaan 16 painijan jättiturnauksesta. WWF oli itse asiassa kunnostautunut muutenkin tässä 1980-luvun puolivälissä turnausten järjestämisessä. Kesällä 1985 promootio oli järjestänyt historian ensimmäisen King of the Ring -turnauksen, jota ei kuitenkaan lähetetty tv:ssä tai muuna lähetyksenä, mutta tapahtuma oli kuitenkin ollut sen verran menestys, että WWF päätti järjestää entistä enemmän vastaavanlaisia turnauksia. Niinpä marraskuun alussa päätettiin järjestää ppv-lähetys, jonka nimi oli The Wrestling Classic. Tapahtuma koostuisi 16 miehen turnauksesta - ja lisäksi ppv:hen buukattiin myös WWF-mestaruusottelu pitkäaikaisten vihamiesten Hulk Hoganin ja Roddy Piperin välille. Tapahtumaa promottiin myös sillä, että fanit saivat osallistua arvontaan, jossa pääpalkintona tapahtumassa arvottaisiin jollekin upouusi Rolls Royce.

Selostajina Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijana "Mean" Gene Okerlund, ja turnausjuontajina Lord Alfred Hayes ja Vince McMahon. Tapahtumapaikka Rosemont Horizon Rosemont, Illinnoississa.


Adrian Adonis w/ Jimmy Hart vs. Corporal Kirchner - First Round Match
Tästä alkoi siis koko ppv:n ajan jatkuva turnaus, jonka avauskierroksella oli mukana 16 painijaa. Minun kaltaiselleni lähinnä WrestleManiat 1980-luvun WWF:stä nähneelle painifanille Adrian Adoniksesta tulee mieleen aina vain miehen "Adorable" Adrian Adonis, jolloin hän pukeutui muun muassa hyvin naisellisesti ja herätti faneissa kummastusta eräänlaisella friikkigimmickillä. Tuo osa oli kuitenkin vain hyvin pieni pätkä Adoniksen uraa, joka päättyi traagisesti vuonna 1988 auto-onnettomuudessa. 1970-luvun puolivälissä Uransa aloittanut Adonis oli nimittäin aikakautensa huippubrawlereita, joka vuosien ajan pukeutui nahkatakkiin ja veti badass biker -tyylistä heel-gimmickiä. WWF:ään Adonis saapui 1980-luvun alussa, ja hän paini joukkueena muun muassa Jesse Venturan ja Dick Murdochin kanssa. Jälkimmäisen kanssa Adonis myös voitti WWF:n joukkuemestaruudet. Vuonna 1985 Adonis kuitenkin suuntasi singles-uralle, ja aluksi hän jatkoi vielä tällä bad ass heel -gimmickillään. Adoniksen vastustaja oli Corporal Kirchner, joka oli oikea Yhdysvaltain armeijan entinen sotilas. Kirchner oli Hulk Hoganin rohkaisemana siirtynyt painiuralle 1980-luvun alussa. WWF:ssä hän debytoi vuonna 1985 ja alkoi saada heti suurta pushia, kun Vince sai kuulla Kirchnerin sotilastausta. Vince rakasti patrioottisia hahmoja, vaikka Kirchnerin painitaidot olivatkin käytännössä olemattomat.

Turhapa näistä parin minuutin mittaisista otteluista on lähteä kamalasti tarinoimaan, varsinkaan tällaisessa tapauksessa, kun ottelussa itsessään ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa. Corporal Kirchner oli painitaidoiltaan koko uransa ajan todella heikko, eikä Adrian Adonis pysty repimään hänestä irti parissa minuutissa mitään kovin kummoista. Ei varsinkaan, kun Kirchner oli buukattu hallitsemaan ottelusta lähes 80 prosenttia, jonka hän käytti lähinnä Arm Lockeilla ja vastaavalla. Adonis kyllä hoiti oman osuutensa ylimielisenä heelinä oikein hyvin, ja ottelun lopetuksessa nähty DDT (ennen kuin Jake Roberts oli edes tehnyt DDT:stä kuuluisan) oli todella tyylikäs. Adonikselle ja lopetukselle pisteet siis kotiin. Muuten aika huono ottelu, mutta sen verran kompakti, ettei kuitenkaan erityinen katastrofi.
* (2:35)
Voittaja:
Dynamite Kid vs. Nikolai Volkoff w/ Freddie Blassie - First Round Match
Tässä toisensa kohtasi kaksi joukkuepainijaa. Iron Sheikin joukkuepari Nikolai Volkoff onkin jo tuttu WrestleManiasta, jossa miehet voittivat joukkuemestaruudet mutta hävisivät ne hieman myöhemmin. Sen sijaan Dynamite Kid teki tässä ppv-debyyttinsä. 1970-luvun puolivälissä debytoinut Dynamite Kid oli siis brittiläinen painija, joka oli siirtynyt Kanadaan 1970-luvun loppupuolella Bruce Hartin kehotuksesta. Kid paini tovin Hartin Stampede Wrestlingissä, mutta matkasi sitten Japaniin, jossa paini vuosien ajan. Lopulta vuonna 1984 Kid palasi Amerikkaan ja siirtyi tällä kertaa suoraan WWF:ään, johon samoihin aikoihin oli siirtynyt myös muun muassa Bruce Hartin veli Bret. Kid ei kuitenkaan alkanut painia joukkueena Hart-veljesten kanssa vaan myös samoihin aikoihin WWF:ään saapuneen serkunsa Davey Boy Smithin kanssa. Tämä kaksikko muodosti nopeasti legendaariseksi kehittyneen British Bulldogs -joukkueen, josta kuulemme vielä.

Hassua, tämä ottelu kesti alle puolet WrestleManiassa nähdystä King Kong Bundy vs. SD Jonesta, mutta nyt ketään ei kiinnostanut hypettää ottelun lyhyyttä tai ennätyksellisyyttä. Gorilla Monsoon mainitsi lyhyesti ottelun jälkeen, että ottelu "saattoi tehdä ennätyksen". Jotenkin aivan älytöntä, että WWE ei edes viitsi teeskennellä tasapuolista tällaisissa asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä kayfaben kanssa vaan on kyse ihan universaalista mittayksiköstä. No, ehkä kiinnitän vähän turhan paljon huomiota tähän asiaan. Ottelun lopettanut (ja ottelun ainut) liike oli niin näyttävä, että ihan yksin siitä pitää antaa tälle puolikas tähti.
½ (0:06)
Voittaja:
Ivan Putski vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - First Round Match
Tässä toisensa kohtasivat kaksi aivan päinvastaisissa uransa vaiheissa olevaa painijaa. Legendaarisen painijan Angelo Poffon poika Randy Savage oli kyllä aloitellut painiuraansa jo 1970-luvun alkupuolella baseball-uransa ohella. Vähitellen baseball kuitenkin jäi, Savagesta tuli täysipäiväinen painija, joka aloitti uraansa kotiseudullaan Mid South -alueella. Savage paini muun muassa isänsä ja veljensä kanssa, ja 1980-luvulla hän aloitti brutaalin feudin Tenneseen alueen legendan Jerry Lawlerin kanssa. Lopulta vuonna 1985 Savage päätti jättää Tennesseen alueen ja loikata maan suurimpaan promootioon, WWF:ään. Savage teki WWF-debyyttinsä syksyllä 1985 kovan hypen saattelemana, ja hän toi mukanaan kuvioihin myös vaimonsa Elizabethin, josta tuli Savagen manageri. Heti debyytissään Savage aloitti roolinsa sekopäisenä egomaanikkona, joka kohteli omaa puolisoaan todella huonosti. Savagesta tulikin nopeasti yksi firman vihatuimpia hahmoja. Vastaansa Savage sai Ivan Putskin, joka oli Puolasta kotoisin oleva painija, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun lopulla ja saapunut (W)WWF:ään 1970-luvun puolivälissä. Vuosien aikana Putski oli feudannut muun muassa Stan Hansenin ja Bruiser Brodyn kanssa sekä otellut joukkueena Tito Santanan kanssa. Nyt hänen uransa alkoi kuitenkin olla jo ehtoopuolella.

Kahden edellisen ottelun tavoin tässäkään ei ylletty mihinkään hämmästyttäviin suurtekoihin, koska ottelun kesto jäi taas siihen kolmen minuutin pintaan. Ivan Putski oli oikeastaan kaikella tavoin varsin yhdentekevä painija eikä ainakaan tämän ottelun perusteella oikeastaan kovin hyvä yhtään missään. Onneksi Putskilla oli sitten vastassa huikeassa kunnossa oleva ja karismaa käsittämättömän paljon huokuva nuori Randy Savage, joka pääsi tässä ottelussa väläyttämään vain pari pienen pientä palasta osaamisestaan mutta joka pelasti ottelun täydelliseltä surkeudelta jo noilla pienillä teoillaan. Savage oli näinä huippuvuosinaan niin mahtavaa katsottavaa, ettei voi kuin ihailla. Ottelu oli silti toki puhtaasti huono.
* (2:45)
Voittaja:
Ricky Steamboat vs. Davey Boy Smith - First Round Match
Ricky Steamboat on tuttu jo aikaisemmista arvosteluista, ja myös Davey Boy Smithin nimi tuli mainittua tuossa Dynamite Kidin ottelun taustatarinassa. Smith oli siis Dynamite Kidin neljä vuotta nuorempi serkku, joka oli aloittanut painiuransa kotimaassaan Englannissa 1970-luvun lopulla. Stu Hartin poika Bruce Hart skouttasi Smithin (samoin kuin Kidin) nopeasti Kanadaan Stampede Wrestlingiin, jossa Smith alkoi treenata Stu Hartin alaisuudessa ja painia Hartin promootiossa. Dynamite Kidin tavoin Smith ystävystyi Hart-perheen kanssa ja löysi myös sieltä vaimonsa: Stu Hartin tytär Diana Hart ja Davey Boy Smith menivät naimisiin vuonna 1984. Dynamite Kidin, Bret Hartin ja monien muiden tavoin Davey Boy siirtyi WWF:ään vuosien 1984-1985 taitteessa. WWF:ssä Smith muodosti Dynamite Kidin kanssa "British Bulldogs" -joukkueen.

Voi perkele WWF mitä menit tekemään. Käsissä oli sellainen ottelupari, että meinaan tulla houisihin pelkästä ajatuksesta. Ricky Steamboat ja Davey Boy Smith vuonna 1985. Molemmat aivan huippukunnossa. Molemmilla mahdollisuudet aivan mihin tahansa. Pistetään heidät toisiaan vastaan, ja vaikka aikarajoitus on vain 10 minuuttia, odotettavissa on, että siinäkin ajassa he pystyvät intenssiivisellä painilla räjäyttämään halutessaan koko areenan. Mutta sitten. Sitten tulee buukkaus. WWF:ää ja Vinceä ei ilmeisesti tällainen mahdollisuus kiinnosta. Yleisöä nimittäin kiusataan tarjoamalla parin minuutin ajan hemmetin vauhdikasta, viihdyttävää ja monipuolista painia, joka on juuri sitä, mitä näiltä kahdelta sopii toivoa. Sitten ottelu loppuu kuitenkin täysin varoittamatta täysin käsittämättömästä kuin seinään. Aivan yhtäkkiä. Aivan liian aikaisin. Lopputulos on se, että suuhun jää paska maku ja ottelusta varsin huono fiilis, vaikka nämä nähdyt pari minuuttia olivatkin oikein hyvää menoa. Helkkari mikä pettymys.
*½ (2:53)
Voittaja:
Iron Sheik w/ Freddie Blassie vs. Junyard Dog - First Round Match
Sitten vastakkain oli kaksi jo WrestleManiasta tuttua painijaa. Iron Sheik oli tosiaan hävinnyt pari kuukautta sitten joukkuemestaruutensa ja haki nyt joukkueparinsa Nikolai Volkoffin kanssa uutta suuntaa. Kotikylän poika Junkyard Dog oli puolestaan kovassa nosteessa ja oli varmaan yksi illan suosituimmista painijoista.

Tämä oli tähän mennessä nähdyistä otteluista ehdottomasti eniten kokonainen painiottelu eikä vain parin minuutin epämääräinen rypistys. Eipä silti, ei tätäkään voi liiaksi mennä kehumaan, koska pituutta ei ollut edelleenkään kuin vajaat neljä minuuttia ja koska painillinen anti ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa. Silti, tämä oli ehdottomasti ehjin kokonaisuus alusta loppuun. Muutenkin Iron Sheikin heel-hallintaa on aina ilo katsoa, ja sitä oli ottelussa ilahduttavan paljon. Ottelun lopetus tai oikeastaan loppukäänteet olivat jopa hieman yllättäviä. Harmi vain tosiaan, että itse painiotteissa ei ole sitten mitään erityistä kehuttavaa - varsinkaan kun äskeisessä ottelussa taso oli aivan jotain ihan muuta. Niinpä lopulta arvosana jää tässäkin heikoksi, koska aikaa ja laatua olisi tarvittu huomattavasti enemmän parempiin arvosanoihin.
*½ (3:26)
Voittaja:
Moondog Spot vs. Terry Funk w/ Jimmy Hart - First Round Match
Tässä toisensa kohtasi kaksi niin sanotusti "epäortodoksista" painijaa. Moondog Spot kuului siis WWF:ssä 1980-luvun alusta lähtien WWF:ssä vaikuttaneeseen kummajaisten The Moondogs -porukkaan. Moondogit olivat brutaaleja villimiehiä, jotka eivät perinteisesti säädöksistä piitanneet. Spot oli yhdessä Moondog Rexin kanssa pitänyt myös WWF:n joukkuemestaruuksia 1980-luvun alkupuolella, mutta viime vuosien aikana he olivat jumahtaneet alakorttiin. Sen sijaan Moondog Spotin vastustaja oli jo tässä vaiheessa legenda. Kyseessä oli tietenkin 1960-luvun puolivälissä debytoinut Teksasin alueen oma ikoni Terry Funk (tämän tapahtuman aikaan hän oli 41-vuotias). Ensimmäiset 20 vuotta urallaan Funk oli siis pyörinyt pitkälti Teksasissa ja aloittanut uransa isänsä Dory Funk Sr:n promootiossa. Vähitellen Funkista oli tullut alueen ykkösnimi, ja vuonna 1975 hän voitti jopa NWA World Heavyweight -mestaruuden ja piti sitä hallussaan puolitoista vuotta. Sen jälkeen Funk oli keskittynyt ottelemaan joukkueena veljensä Dory Funk Jr:n kanssa, ja viime aikoina hän oli kiertänyt myös Japanissa. Viimein vuonna 1985 Funk koki olevansa siinä tilanteessa, että hän voisi suunnata WWF:ään, jossa ei ollut aikaisemmn paininut. Niinpä hän teki sopimuksen Vince McMahonin kanssa, ja nyt oli ppv-debyytin aika. Ennen ottelua nähdyssä promossaan Funk julisti, ettei häntä oikeastaan kiinnosta tämä turnaus vaan Hulk Hoganin hallussaan pitämä WWF Heavyweight -mestaruus.

Pahapa tästäkään on oikeastaan sanoa mitään, koska tämä oli enemmän angle kuin painiottelu. Yhtään varsinaista painiliikettä ei tässä ottelussa nähty, mutta Terry Funk veti ennen ottelua (tai ottelun aikana, miten sen nyt laskee) sen verran toimivan promon ja ottelun päättyminen oli buukattu sen verran ovelasti, että annan näillä ansioilla tällekin puolikkaan, vaikka ei tämä varsinaisesti painiottelu sen perinteisessä määritelmässä edes ollut.
½ (0:25)
Voittaja:
Tito Santana vs. Magnificent Muraco w/ Mr. Fuji - First Round Match
Sitten viime näkemän Tito Santana oli noussut jälleen WWF Intercontinental Heavyweight -mestariksi, kun hän oli onnistunut voittamaan vyön takaisin Greg Valentinelta. Santanan vastustaja oli puolestaan WWF-konkari The Magnificent (Don) Muraco. Havaijilaissyntyinen Muraco oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa, ja ensimmäiset 10 vuotta hän oli pyörinyt muun muassa Havaijissa, Floridassa ja Kalifornian promootioissa. Lopulta 1980-luvun alussa Muraco oli siirtynyt WWF:ään, jossa hänestä tulikin heti lookinsa ansiosta suosittu nimi. Muraco voitti pariin otteeseen ensimmäisten vuosien aikana IC-mestaruuden ja kävi myös legendaarisen feudin Jimmy Snukan kanssa. Tuohon feudiin kuuluu klassikkomaineessa oleva Steel Cage Match. Loppuvuodesta 1984 Muraco vetäytyi hetkeksi WWF:stä mutta palasi vuonna 1985. Samalla Muraco oli hankkinut uudeksi managerikseen pahamaineisen mutta tietyllä tavalla myös koomisen japanilaismanagerin Mr. Fujin. Fujin ja Muracon muodostamasta kaksikosta tulisi vuosien aikana klassikko. Kesällä 1985 Muraco voitti WWF:n historian ensimmäisen King of the Ring -turnauksen. Nyt hän haki toista turnausvoittoa.

Tämä oli tähän mennessä nähdyistä otteluista kaikkein lähimpänä kahden tähden koitosta, mutta sitten ottelun lopetus piti taas toteuttaa niin onnettoman kömpelösti (ja vieläpä niin, että puolet ratkaisevasta käänteestä jäi kamerassa kokonaan näkymättä), joten fiiliksestä osa meni pilalle ja ottelu jäi sille vaisulle tasolle. Harmi, koska Santana ja Muraco saivat rakenneltua jo ihan toimivan kaltaisen koitoksen, jossa merkittävässä roolissa oli tietenkin Santanan loistava liikkuminen ja näyttävät liikkeet. Toisaalta ei Muracokaan ollut mitenkään täysin onneton tapaus. Harmi vain, että aikaa oli aivan liian vähän (kuten kaikissa muissakin otteluissa tähän mennessä) ja että lopetus oli huono.
*½ (4:13)
Voittaja:
Bob Orton vs. Paul Orndorff - First Round Match
Vielä WrestleManiassa Paul Orndorff oli yhdessä Roddy Piperin kanssa ja Bob Ortonin manageroimana taistellut Hulk Hogania ja Mr. T:tä vastaan. Pian WrestleManian jälkeen Orndorff kääntyi kuitenkin faceksi, kun Piper syytti Orndorffia heidän WM-tappiostaan ja kävi hänen kimppuunsa. Orton valitsi tässä Piperin puolen, ja yksissä tuumin he yrittivät tehdä selvää Orndorffista. Orndorff puolestaan liittoutui entisen vihollisensa Hulk Hoganin kanssa. Kaikkein eniten Orndorffin face-turnista raivostui kuitenkin Orndorffin entinen manageri Bobby Heenan, joka julisti 50 000 dollarin palkkion sille, joka saisi päätettyä Orndorffin uran lopullisesti. Toistaiseksi tuota palkkiota ei ollut saatu jaettua vielä kenellekään. Bob Ortonilla oli muuten tässä ottelussa edelleen kädessään kipsi, jonka hän sai alun perin aidon loukkaantumisen takia mutta jonka käyttöä hän oli jatkanut, vaikka vamma oli parantunut jo ajat sitten.

No niin, nyt oli sitten vuorossa jo oikea ottelu! Ja aihettakin oli, koska kehässä oli kaksi kokenutta kettua. Toki sen enempää Orton kuin Orndorffkaan eivät vielä tässä vaiheessa olleet mitenkään eläkeiässä, mutta molemmilla oli silti jo vuosien mittainen kokemus ja samalla myös näkemys siitä, miten tällaiset ottelut hoidetaan. Yleisö kävi myös todella kuumana tämän ottelun aikana: koko katsomo oli 100-prosenttisesti Orndorffin puolella, vaikka vielä reilut puoli vuotta sitten kaikki olivat inhonneet Mr. Wonderfulia. Näin ne ajat muuttuvat. Ennen kaikkea ilahduttavaa tässä ottelussa oli kuitenkin se, että tälle oli oikeasti annettu aikaa, jonka puute on ollut ratkaiseva syy kaikkien tähän asti nähtyjen otteluiden vaisuuteen (jos se ei vielä käynyt selväksi). Lähes 7 minuuttia on jo kunnioitettava aika tässä turnauksessa, ja siinä ajassa nämä kaksi ylsivät oikein kelpoon suoritukseen. Toki lopetus oli vähän mitä oli, mutta yhtä kaikki kokonaisuutena tämä oli ihan hyvä ottelu. Se on jo jotain.
**½ (6:29)
Voittaja: Sitten siirrytään puolivälieräkierrokselle.


Dynamite Kid vs. Adrian Adonis w/ Jimmy Hart - Quarter Final Match
Kun päästiin toiselle kierrokselle, otteluiden pituudet kasvoivat ja osaavat painijat pääsivät näyttämään taitojaan. Tässä vastakkain oli yksi koko WWF:n tämän ajan rosterin monipuolisimmista ja taitavimmista painijoista (Dynamite Kid) sekä minun kaltaisten satunnaiseen 1980-luvun WWF:n tarjontaan tutustuneiden katsojien keskuudessa rankasti aliarvostettu taidokas brawler (Adrian Adonis). Yhdessä Adonis ja Dynamite Kid saivatkin aikaan varsin mallikkaan ottelun, jonka suurin heikkous oli - mikäpäs muu kuin - aika. Pidemmällä kestolla Kid ja Adonis olisivat voineet hyvin pyöräyttää vähintään hyvän ottelun, ellei vieläkin paremman. Nyt jäätiin "ihan hyvän" tasolle, mikä on silti jo selvä parannus suurimpaan osaan ensimmäisen kierroksen otteluista verrattuna.
**½ (5:23)
Voittaja:
Ricky Steamboat vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - Quarter Final Match
Voi mitä hukattua potentiaalia. Ei voi muuta sanoa. WrestleMania III:n ottelu näiden miesten välillä on 1980-luvun klassikko. Tämä taas... No, niin kiva ottelu kuin neljän minuutin kamppailu voi olla. Kyllä tästäkin näki, että miesten kemiat pelaavat upeasti yhteen. Savage oli jo heti WWF-uransa alussa yksi koko lafkan karismaattisimmista tapauksista, ja Steamboat puolestaan heittämällä yksi koko rosterin taitavimmista painijoista. Kun nämä kaksi sitten yhdistetään, ei lopputulos voi olla mitään muuta kuin niin hyvä kuin mahdollista. Harmi vain, että tässä tapauksessa "niin hyvä kuin mahdollista" ei tarkoita kahta tähteä enempää, koska aika loppui niin karusti ja niin ikävästi kesken. Lopetus oli sentään ihan näppärä, mutta ei se silti harmitusta poista.
** (3:22)
Voittaja:
Moondog Spot vs. Junkyard Dog - Quarter Final Match
Tämä oli taas tyylipuhdas squash, mutta tällä kertaa se oli höystetty niin idioottimaisella lopetuksella, että tästä on turha yrittää keksiä mitään hyvää sanottavaa. Ottelu nimittäin päättyi siihen, kun ratkaisevan liikkeen jälkeen toinen painijoista selätti toisen, mutta kehässä ei ollutkaan tuomaria ollenkaan. Oikeastaan tuomaria ei ollut näkynyt kehässä missään vaiheessa, joten on vaikea ymmärtää, miten ottelu oli muka edes pystynyt alkamaan. No, tuomarin puuttuminen ei haitannut selättävää painijaa, vaan hän päätti itse laskea selätyksen kolmeen - ja jotenkin aivan älyttömästi tämä selätys hyväksyttiin viralliseksi ratkaisuksi, sillä sen jälkeen kehäkello soi ja voittaja julistettiin. Tässäpä siis ratkaisu kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa tuomari makaa taju kankaalla ja toinen yrittää selättää toisen. Sen kuin laskee itse selätyksen, kyllä se kelpaa! Mitään selitystä tuomarin puuttumiselle (tuomaria ei tosiaan ilmestynyt kehään missään vaiheessa) ja koko tälle idioottimaisuudelle ei tarjottu.
DUD (0:27)
Voittaja:
Paul Orndorff vs. Tito Santana - Quarter Final Match
Vaikka ottelun lopetus oli vähän laiska, tässä tapauksessa se oikeastaan toimi ihan hyvin eikä jäänyt pahemmin harmittamaan. Muutenkin ottelu oli hyvin rakennettu kokonaisuus ja varmaan melkeinpä illan ensimmäinen ottelu, joka ei mielestäni tarvinnut yhtään lisää aikaa. Vähän toki harmittaa, että Santana vs. Orndorff ja Dynamite Kid vs. Adonis saivat selvästi enemmän aikaa kuin Steamboat vs. Savage. Ei sillä, että kummassakaan noista kahdesta muusta ottelusta olisi mitään vikaa, mutta kyllähän Steamboat vs. Savage oli nimenomaan se todellinen potentiaalinen klassikko. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan vielä halutta pistää paukkuja. No, tässä ottelussa Santana ja Orndorff tarjosivat suorastaan esimerkillisen tapauksen tekniikkapainista. Orndorff työsti Santanan jalkaa upeasti, ja Santana myi vammojaan likipitäen täydellisesti. Simppeliä mutta todella kaunista katsottavaa. Kokonaisuutena tämä ei silti nouse hyvän puolelle, koska vähän jotain erikoisempaa olisin vielä sitä varten kaivannut.
**½ (8:03)
Voittaja:
Hulk Hogan (c) vs. Roddy Piper - WWF World Heavyweight Championship
No niin, sitten päästiin illan ainoaan turnauksen ulkopuoliseen otteluun, ja tässäpä olikin aikamoinen tapaus kyseessä. Hulk Hoganin ja Roddy Piperin feud oli ollut koko vuoden 1985 pääkuvio, vaikka miehet olivatkin kohdanneet varsin harvoin 1 on 1 -otteluissa. Yksi Singles Match oli nähty helmikuussa kuukautta ennen WrestleManiaa, mutta tuo ottelu päättyi diskaukseen. WrestleManiassa nähtiin legendaarinen Mr. T & Hogan vs. Piper & Orndorff -ottelu, jossa Hogan selätti Orndorffin. Sen jälkeen Hoganin ja Piperin feud oli jatkunut tasaisen väkivaltaisesti, vaikka välissä Hogan oli kohdannut muitakin vastustajia. Lopullinen paremmuus tässä feudissa oli edelleen ratkaisematta: Piper ei ollut onnistunut viemään mestaruutta Hoganilta eikä Hogan ollut päihittänyt Piperia puhtaasti. Itse asiassa IWC:n dirt sheetit kertovat, että tähän aikaan Piper ei suostunut jobbaamaan puhtaasti, minkä takia Hoganin ja Piperin feud oli ollut vähän sekava. Nyt oli kuitenkin uuden 1 on 1 -kohtaamisen ja illan ainoan mestaruusottelun aika.

No voi höh. Se on oikeastaan kaikki, mitä minulla on sanottavana tästä ottelusta. Potentiaalia Hoganin ja Piperin vihdoin ja viimein nähtävässä 1 on 1 -mestaruusottelussa olisi ollut vaikkapa sinne legendaariseen kuuhun saakka. Hoganilla oli tässä 1980-luvun puolivälissä oikeasti aika vähissä sellaiset vastustajat, joiden kanssa saisi aikaan painillisesti mitään kummoista koitosta, vaikka niiden tunnelma olikin kohdillaan. Piper oli tässä suhteessa ilahduttava poikkeus, jolla olisi ollut oikeasti mahdollisuuksia repiä Hulkista irti ehkä jopa klassikko-ottelu. Jos vain siihen siis olisi annettu mahdollisuus. Semmoiseen hölmöilyyn WWF ei kuitenkaan halunnut lähteä, vaan tässä kummajaistapahtuman semi-ME:ssä Hogan ja Piper sitten rykäisivät alle 10-minuuttisen koitoksen, joka päättyi varoittamattomasti täysin kesken kaiken. Se, jos mikä, on harmi. Tämmöisenään tämä oli ihan kiva tappelu, jossa oli erinomainen tunnelma, mutta mitään sen enempää ei tässä ajassa ja tällä huonolla lopetuksella yksinkertaisesti ehditty saavuttaa.
**½ (7:15)
Voittaja:
Dynamite Kid vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - Semi Final Match
Sitten oli vuorossa illan ainut välieräottelu. Toista välieräottelua ei käytäisi, koska yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tuplauloslaskuun ja näin ollen yksi painijoista pääsi suoraan finaaliin. Dynamite Kid ja Randy Savage puolestaan joutuivat taistelemaan vielä toisiaan vastaan selvittääkseen, kumpi pääsisi finaaliin.

Höh pitää sanoa tästäkin, kuten niin monista muista illan otteluista. Randy Savage vs. Dynamite Kid kuuluu jälleen niihin sellaisten "dream matchien" kategoriaan, että on suoranainen häpeä katsoa, kuinka kaksikko pistetään väkisin ottelemaan viisiminuuttinen rypistys. On sanomattakin selvää, että tällä(kin) ottelulla olisi voinut olla mahdollisuuksia jopa huippuottelun tasolle, jos Savage ja Kid olisivat saaneet painia 15 minuuttia. Se on kuitenkin ihan turhaa haihattelua, sillä onhan paljon oleellisempaa, että ppv:ssä ehditään arpoa Rolls Royce. Voi huoh. No, Kid ja Savage tekivät sen, mitä tehtävissä oli. Lopussa nähty Top-Rope Superplex oli selvästi tähän aikaan todella poikkeuksellinen liike, mutta Kid ja Savage hoitivat sen mestarillisesti. Myös lopetus oli varsin ovela. Niinpä tämä nousee lyhyydestään huolimatta juuri ja juuri ihan hyväksi.
**½ (4:50)
Voittaja: Tässä välissä arvottiin yhdellä onnekkaalle fanille uusi arvokas Rolls Royce.


Randy Savage w/ Miss Elizabeth vs. Junkyard Dog - Final Match
Sitten oli vuorossa illan finaali ja tapahtuman pisin ottelu. Tosin tämäkään ei ylittänyt edes maagista 10 minuutin rajaa, mikä kertonee kaiken tarpeellisen tämän ppv:n otteluiden kestoista. On myös hieman surullista, että tapahtuman pisimmässä ottelussa oli mukana sitten Junkyard Dog, joka oli yksi koko turnauksen heikoimmista ja turhimmista painijoista. Savagen ja JYD:n matsissa myös aivan liian pitkä osa meni ensin Savagen pakoiluun ja sitten siihen, että Savage teloi Dogia kehän ulkopuolella. Toisaalta vastapainoksi nähtiin kieltämättä pari näyttävää Top-Rope Double Axe Handlea Savagelta kehästä ulos. Lisäksi JYD paiskasi Savagen pirun hienolla Back Body Dropilla kehästä. Eli oli tässä ihan omat hyvät hetkensä, ja Savagen loistava heel-meininki pelasti myös jonkun verran. Silti tämä ei nouse ihan ok:ta paremmaksi.
** (9:42)
Voittaja: *** Randy Savage
** Dynamite Kid
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio Wrestling Classicista: Jos WrestleMania paikkasi heikot ottelunsa huikealla tunnelmalla, tässä ei ollut ollenkaan sitä samaa suuren tapahtuman fiilistä. Tämä oli vain WWF:n perusturnaustapahtuma ilman oikeastaan mitään pointtia. Asiaa ei auttanut se, että päämestaruusottelukin oli aikamoinen pettymys. Yhtään hyvää ottelua ei koko tapahtumassa nähty. Tapahtuman ainut edes etäisesti kiinnostava puoli oli retroarvo. Ei tässä auta muuta kuin todeta tapahtuma Surkeaksi.

1. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
2. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
3. NWA Starrcade 1984 - Kehno
4. AWA SuperClash 1985 - Kehno
-------------------
5. WWF The Wrestling Classic 1985 - Surkea

Kenityksen comeback <3 Toivottavasti innostuksen kipinä vielä säilyy, teikäläisen projekti on yksi iso syy minkä takia meikäkin omaani kirjoittelen. Siitä puheenollen...

[align=center]Progress Chapter 11: To Fight War, You Must Become War[/align] 26.1.2014
The Garage, Islington, Lontoo

Vuosi polkaistiin käyntiin viimeisen kerran Garagessa. Progress oli alusta asti myynyt shownsa loppuun, mutta viime tapahtumissa loppuunmyynti oli tapahtunut muutamissa tunneissa. Niinpä tämä olisi viimeinen Chapter-päätapahtuma kodikkaassa Garagessa. Ei kuitenkaan viimeinen kerta ikinä… Tämä on myös viimeinen päätapahtuma mitä en ole aiemmin nähnyt.


Screw Indy Wrestling (Mark Haskins & Nathan Cruz) (w/ Catherine Rose) vs Stixx & Dave Mastiff – Progress Tag Title Tournament 1st Round Match
Ilta polkaistiin käyntiin joukkueturnauksen ottelulla. Stixx oli siis edelleen nokikkain Screw Indy Wrestlingin kanssa, vaikka olikin kärsinyt tappion Rampage Brownille viime vuoden päätteeksi. Joukkuetoverikseen hän sai paluun tehneen ” The Bastard” Dave Mastiffin. Haskins ja Cruz olivat molemmat päättäneet vuoden tappioilla, mutta kokeilivat nyt onneaan joukkueympyröissä. SIW:n uusi manageri Catherine Rose pääsi jälleen rääkymään mikkiin kehäkuulutukset ja korvani kiittivät. Cruz ja Haskins hyökkäsivätkin vielä halpamaisesti Stixxin kimppuun ennen kuin Mastiff ehti paikalle.

Jopa yllättävän viihdyttävä joukkueottelu heti alkuun. Cruz oli viihdyttävä ensimmäistä kertaa ikinä yrittäessään epätoivoisesti vältellä Mastiffia suurimman osan ottelusta. Molemmat joukkueet toimivat yllättävän hyvin yhteen ja varsinkin Haskins oli taas liekeissä. Mastiff oli oma vakuuttava itsensä ja Stixx jatkoi viime kerran hyviä otteitaan. Ottelu oli juuri sopivan mittainen eikä Cruzin erittäin rajoittunut liikearsenaali ehtinyt käydä tylsäksi. Olisin toivonut että molemmat joukkueet pysyisivät kasassa pidempään, mutta niin ei valitettavasti tulisi käymään.
*** ½

Voittajat:
Josh Bodom vs "Flash" Morgan Webster – Natural Progression Series 1st Round Match
Uusi vuosi, uusi Natural Progression -turnaus. Mukana turnauksessa jälleen kahdeksan painijaa, joista suurin osa on debytantteja, kuten tässäkin ottelussa. Morgan Webster olikin piipahtanut jo edellisessä ENDVR-tapahtumassa, mutta teki varsinaisen debyyttinsä nyt. Viime vuonna Rauman FCF-showssakin vieraillut Webster on nuori high flyer ja maailman englantilaisimman näköinen mies. Hänen vastustajansa Josh Bodom on brittipainin yksi suurista lupauksista ja on sittemmin tehnyt uraa RevPron riveissä ja muun muassa hävisi CWC-karsintaottelun Noam Darille tänä keväänä. Valitettavasti kaveri ajautui ongelmiin Progressin johdon kanssa törttöillessään Twitterissä (kuulopuheiden mukaan jotain rasistista) ja sen johdosta häntä ei ole koskaan takaisin kutsuttu.

Mutta sitten itse otteluun. Yllättävän hyvän ja sangen lyhyen spotfestin nuoret sitten esittivät. Varsinkin Bodom vakuutti otteillaan matossa sekä stiffeillä potkuillaan. Kaveri heitti brutaaleimman indypotkun selkään, mitä olin vähään aikaan nähnyt. Ei Flashkaan huono ollut, mutta vietti valtaosan ottelusta ottavana osapuolena eikä normispottejaan ihmeempää ehtinyt näyttämään. Pikkuhuomiona rakastan Websterin Running Armdrag -manööveria. Kokonaisuutena toimiva ottelu muutamalla pienellä epävarmuuden välähdyksellä. Kyllä tästä silti huomasi että molemmilla olisi valoisa tulevaisuus edessään.
***+

Voittaja:
El Ligero vs Noam Dar
Noam Dar oli viimein tehnyt paluunsa Progressin riveihin. Dar oli ollut sivussa solisluuvamman takia puolisen vuotta ja jälleen vastaan asettui El Ligero. Tämä oli miesten kolmas kohtaaminen ja Ligero oli ollut voitokas edellisillä kerroilla, viimeksi puolustaen mestaruuttaan voitokkaasti. Pahemmaksi tilanteen tekee se, että Darin ainoat tappiot olivat tulleet juurikin Ligeroa vastaan. Nyt Dar pyrki korjaamaan tämän ja nappaamaan vihdoin voiton paluuottelussaan. Ligerollekin tämä oli ensiesiintyminen mestaruuden häviämisen jälkeen.

Ristiriitainen ottelu. Yleisö oli täpinöissään Darin paluusta ja ensimmäiset minuutit menivätkin yleisön kanssa hupaillessa ja laulaessa Darin nimeä Final Countdownin ja Imperiumin Marssin tahtiin. Ottelun viimein käynnistyessä homma toimi eikä Dar vaikuttanut kärsivän juurikaan kehäruosteesta. Ottelu oli juuri saavuttamassa huippunsa… kunnes se jatkui vielä kymmenen minuuttia. Lopussa oli vielä jotain ihme koomailua Darilta (tai ”myyntiä”), joka rokotti vielä nautintoa. Ehkä toiveet olivat vain liian korkealla edellisen kohtaamisen perusteella. Kaikesta huolimatta jälleen hyvä ottelu.
*** ½

Voittaja: Ottelun jälkeen skotti päästetään vielä mikkiin. Dar kertoo palanneen jäädäkseen ja suuntaavansa jälleen mestaruuden perään. On se karismaattinen kaveri.


Swords of Essex (Will Ospreay & Paul Robinson) vs FSU (Eddie Dennis & Mark Andrews) – Progress Tag Title Tournament 1st Round match
Joukkueturnauksen viimeinen ensimmäisen kierroksen kohtaaminen aloitti toisen puoliskon. Mark Andrews oli tosiaankin voittanut ensimmäisen Natural Progression Serieksen päihittäen Paul Robinsonin finaalissa. Kaiken lisäksi Andrews oli kohonnut hetkeksi jopa mestariksi asti, mutta siitä lisää pääottelun kohdalla. Nyt Robinson ja Andrews olivat jälleen nokikkain, tällä kertaa joukkueottelussa. Paluunsa ottelussa teki Will Ospreay, joka oli saanut lähtöpassit puolta vuotta aiemmin. Kuitenkin NPS-turnauksen voittaja oli saanut tuoda yhden osallistujan takaisin tämän vuoden turnaukseen ja Andrews oli valinnut kilpakumppaninsa Ospreayn. Ospreay ja Robinson olivat toimineet joukkueena aiemmin muun muassa RevProssa, jossa he olivat entisiä joukkuemestareita. Andrewsin joukkueparina oli vanha kunnon Eddie Dennis. Ja ei, kukaan ei tiedä mitä hittoa FSU oikein tarkoittaa.

Olipahan taas spotfest. Kolme Britannian näyttävintä lenturia sekä karismaattinen Eddie Dennis pistivät kunnon shown pystyyn. Robinson, Ospreay ja Andrews heittivät hulluja hyppyjä Eddie Dennisin huolehtiessa huumorista (näimme vihdoin Dennisin alter egon, Eddie Mysterio Juniorin, debyytin) sekä voimaliikkeistä. Tiivis paketti, jossa jokainen painija pääsi loistamaan. Mieleen jäi päällimmäisenä Ospreayn Shootin Star Press kehän ulkopuolelle joka räjäytti yleisön. Psykologia jätettiin heti ovelle, mutta onneksi rakastan hyviä spotfestejä. Muutaman lisäminuutin olisi tälle voinut suoda ja nipistää hieman edellisestä.
****

Voittajat: Ottelun jälkeen Eddie Dennis nappaa vielä mikin haltuunsa. Tiivistetysti hän haluaa London Riotsin sekä Jimmy Havocin päät vadille edellisen tapahtuman tekosistaan ja haastaa kenet tahansa heistä otteluun seuraavassa ENDVR-tapahtumassa. Dennis toimii myös vakavana mikissä.


Rampage Brown vs Tommy End
Rampage Brown on erittäin vihainen mies. Hän menetti mestaruutensa kuin varkain viime tapahtumassa ja kiehui nyt kostonhalua. Progress ei kuitenkaan anna kenellekään automaattista uusintaottelua, joten Rampagen oli tyytyminen toiseen vihaiseen mieheen, Tommy Endiin. End oli kahden ottelun jälkeen voittamaton päihitettyään Mikey Whiplashin viime kerralla, mutta miten sujuisi taisto raskaan sarjan tuhokonetta vastaan?

Vihaiset miehet läiskivät toisiaan armotta pataan tässä lyhyessä ja ihanan brutaalissa brawlissa. Stiffejä kyynärpäitä molemmilta, hienoja voimannäytteitä Rampagelta ja Endiltä niitä iki-ihania potkuja. Lyhyeksihän tämä jäi, mutta eipä se jäänyt haittaamaan. Ottelun lopuksi Rampage uhoaa vielä saavansa mestaruutensa takaisin. Kolme promoa tässä tapahtumassa, mitä ihmettä on oikein tapahtunut?
***+

Voittaja:
Jimmy Havoc© vs Zack Sabre Jr. – Progress Championship Match – Special Guest Referee: “Party” Marty Scurll
Mahdoton oli tapahtunut. Jimmy Havocista oli tullut ihmeen kaupalla Progressin mestari. Viime tapahtuman päätteeksi hän oli hyökännyt FSU:n kimppuun London Riotsin kanssa, käyttänyt avoimen sopimuksensa mestaruusotteluun ja selättänyt tohjoksi pistyn Mark Andrewsin. Ensimmäiseksi haastajaksi Progressin johto oli tuonut yhden Havocin parhaista ystävistä Zack Sabre Jr:n. ZSJ oli tietyllä tavalla ollut osallisena Havocin hulluuteen vajoamisessa päihitettyään tämän puolisen vuotta sitten. Lisäyllätyksenä Chris Roberts oli kieltäytynyt tuomaroimasta otteluaan oltuaan viimeksi Death Valley Driverin kohteena, joten Jim Smallman oli hankkinut ”puolueettoman” tuomarin: paluunsa tehneen ZSJ:n joukkuetoveri ja myös Havocin kaveri Marty Scurllin. Ennen aloittamista Havoc yritti vielä taivutella ZSJ:tä ja Martya jättämään ottelun sikseen siinä onnistumatta.

Toisin kuin herrojen edellinen kohtaaminen, mikä säilyi herrasmiesten välisenä lähes sparrausotteluna, tämä riistäytyi käsistä avoimeksi vihanpidoksi. Marty Scurll yritti epätoivoisesti pitää rauhoittaa miesten välejä, mutta turhaan. Kehätoiminta oli sujuvaa, tarinankerronta rullasi ja yleisö yksinkertaisesti halveksui Havocia. Propsit myös kaverille, sillä ihan joka mies ei suostuisi ottamaan Dragon Suplexia YLÄKÖYDELTÄ. Sabre piti rannejekkuilut aisoissa ja keskittyi lähinnä pehmittämään Havocin kättä Japanissa harjaantuneilla potkuilla. Vallan mainio pääottelu tarinaa hyvin jatkavalla lopetuksella.
****-

Voittaja: *** FSU
** Swords of Essex
* Jimmy Havoc

Ei yhtäkään ottelua alta ***+, huh huh. Ensi kerralla ENDVR 3, eli tällä tahdilla joskus tammikuussa.

Kivasti on tullut arvosteluja ja Kenityskin palannut. Nyt vuosikymmenen viimeinen WWE:n erikoistapahtuma
Vuosikymmenen viimeinen erikoistapahtuma WWE:n osalta käytiin Teksasissa ja kyseessä oli jälleen yksi uusi teematapahtuma, Tables, Ladders & Chairs, eli lyhyesti TLC. Pöytiä, tikkaita ja tuoleja siis oli luvassa illan isoimmissa otteluissa. Selostuskolmikkona Michael Cole, Jerry Lawler & Matt Striker.

TLC oli jälleen sellainen tasaisen varma suoritus. Pari oikein mukavalle tasolle noussutta matsia ja suoranaisia rimanalituksia ei nähty. Yksi ottelu (tai pikemminkin sen lopputulos) tästä kuitenkin muistetaan kirkkaasti tänäkin päivänä.
Ihonväriltään silmiinpistävän kalpea Sheamus oli kesällä noussut ECW:n rosteriin ja siirtynyt lokakuun lopulla Raw’n lippulaivabrändiin. Erikoistapahtumissa Sheamus oli tehnyt debyyttinsä Survivor Seriesissä kolme viikkoa ennen tätä iltaa. Painihistoria tuntee muutaman tapauksen, jossa tulokas on saman tien nostettu päämestaruuskamppailuun ja hän on siellä nopeasti vakiinnuttanut paikkansa. Sting ja Brock Lesnar nyt tunnetuina esimerkkeinä. Ongelma vaan oli se, että Sheamus ei missään nimessä ollut Stingin tahi Lesnarin kaltainen luonnonlahjakkuus.
Painin tasoltaan tämä ottelu ei ihmeellisyyksiä tarjonnut, joten koko ottelun voi oikeastaan tiiviistää tuohon kuvaan. Edelleenkin jotkut väittelevät siitä horjahtiko Cena vahingossa pöydän läpi, mutta kyllähän se taisi kuitenkin suunniteltua olla. Valitettavasti tästä koko Sheamuksen mestaruusvoitosta jäi sellainen maku, että se oli shokeeraamista shokeeraamisen vuoksi. Lienee täysin oikeutettua sanoa, että Sheamus ei etenkään tuossa vaiheessa uraansa olisi WWE:n mestaruutta vyötäisilleen ansainnut.
Kesto: 16:24
Voittaja: Sheamus
Arvosana: ***

Muuta: Tikasottelulla avattiin ja siinä oli panoksena ECW:n mestaruus. Vastakkain olivat Christian & Shelton Benjamin, jotka ovat nimensä tehneet nimenomaan tikasottelussa. Mainio oli tämäkin ottelu ja tästä olisikin varmasti kehittynyt koko illan tähtihetki, ellei matsiin olisi sattunut paria harmillista mokaa ja Christianin verenvuotoa. WWE:n silloisen linjan mukaan ottelu nimittäin katkaistiin siihen saakka, kunnes lääkärit saivat parsittua Krissen otsan kasaan ja tämä katkaisi ottelun punaisen langan. Siltikin erittäin hyvä matsi.

Intercontinetal mestari John Morrison puolusti vyötään Vince McMahonin ”valittua” Drew McIntyrea vastaan. Tykkäsin tästä ja mielellään olisin pari minuuttia pidempäänkin katsonut. Harmi ettei McIntyren ura WWE:ssä sitten lopulta täyteen lentoon lähtenyt.

Naisten mestaruudesta kamppailivat Michelle McCool ja Mickie James. Tämä oli sitä aikaa, kun surullisenkuuluisa ”Piggie James” kuvio oli käynnissä. Tiivistettynä siinä oli kyse siitä, että työnantaja haukkui julkisesti Mickietä läskiksi. Aika mautonta. Ottelu kuitenkin oli ihan kohtuullisen hyvä.

Vielä kerran pojat oli varmaan kabineteissa tuumittu kun Batista & Undertaker asetettiin vastakkain ottelemaan maailmanmestaruudesta. Ja sellaista kuolleen lehmän mätkimistä tämä olikin sen vuoden 2007 matsisaagan jälkeen. Lisäksi outo loppuratkaisu söi fiilistä.

Kofi Kingston oli saanut nostetta loppusyksystä juonikuviossa Randy Ortonin kanssa. Nyt miehet kohtasivat tässä feudin ratkaisumatsissa. Harmillisen tasapaksuksi tämä ottelu siltikin jäi, joka saattoi toimia syynä Kingstonin kovan nosteen hidastumiseen.

Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta ennen tätä iltaa De-Generation X (ja nimenomaan Michaels & HHH) eivät olleet joukkuemestaruuksia koskaan voittaneet. Nyt oli mahdollisuus JeriShow’ta vastaan. Vuosikymmenen viimeisessä WWE:n maksutapahtuman ottelussa nähtiinkin neljä ”nolkytluvun” suurta tähteä. Hyvä ja viihdyttävä tämä matsi kiistatta oli, mutta sellainen suuri intohimo tästä puuttui, minkä vuoksi tämä ei ihan eliittisarjaan noussut. Kelpo pääottelu kumminkin.


Tähdet
*** Christian
** Chris Jericho
* Shelton Benjamin

Yhteenveto: WWE:n vuosikymmenen viimeinen erikoistapahtuma oli ihan tasapainoinen suoritus. Päällimmäisenä mieleen on tietysti jäänyt shokeeraava Sheamusin mestaruusvoitto, mutta sen ohella tarjolla oli kuitenkin myös ihan laadukasta painia. Sellainen intohimon palo tästä siltikin puuttui, joten miksikään erityisen muistettavaksi tämä tapahtuma ei kokonaisuutena noussut.

Pähkinänkuorispoilerit
Christian VS. Shelton (18:05) *** ½
Morrison VS. McIntyre (10:21) ***
Michelle VS. Mickie (7:33) **
Sheamus VS. Cena (16:24) ***
Batista VS. Undertaker (13:14) ** ½
Orton VS. Kingston (13:11) ***
D-X VS. JeriShow (22:34) *** ½ (illan paras)

Vuoden yhteenveto spoilerin alta
Ensi viikolla saatellaan nolkytluku päätökseen Final Resolutionin myötä.

WWE Championship (Tables Match)
Sheamus VS. John Cena ©

Ihonväriltään silmiinpistävän kalpea Sheamus oli kesällä noussut ECW:n rosteriin ja siirtynyt lokakuun lopulla Raw’n lippulaivabrändiin. Erikoistapahtumissa Sheamus oli tehnyt debyyttinsä Survivor Seriesissä kolme viikkoa ennen tätä iltaa. Painihistoria tuntee muutaman tapauksen, jossa tulokas on saman tien nostettu päämestaruuskamppailuun ja hän on siellä nopeasti vakiinnuttanut paikkansa. Sting ja Brock Lesnar nyt tunnetuina esimerkkeinä. Ongelma vaan oli se, että Sheamus ei missään nimessä ollut Stingin tahi Lesnarin kaltainen luonnonlahjakkuus.

Painin tasoltaan tämä ottelu ei ihmeellisyyksiä tarjonnut, joten koko ottelun voi oikeastaan tiiviistää tuohon kuvaan. Edelleenkin jotkut väittelevät siitä horjahtiko Cena vahingossa pöydän läpi, mutta kyllähän se taisi kuitenkin suunniteltua olla. Valitettavasti tästä koko Sheamuksen mestaruusvoitosta jäi sellainen maku, että se oli shokeeraamista shokeeraamisen vuoksi. Lienee täysin oikeutettua sanoa, että Sheamus ei etenkään tuossa vaiheessa uraansa olisi WWE:n mestaruutta vyötäisilleen ansainnut.
Kesto: 16:24
Voittaja: Sheamus
Arvosana: ***

Muistan aikoinaan olleeni niitä ainoita, jotka oikeasti tykkäsivät tästä ottelusta ja sen loppuratkaisusta. Tämähän sai ihan matsinakin aika paljon lokaa niskaan, mutta minä kyllä nautin tästä menosta. Löysin tällaisen pätkän minkä muutama vuosi sitten olin ottelusta kirjoittanut:

"Minä pidän tästä matsissa. Cena on aina mielenkiintoinen paritus tällaisille uusille, nouseville tähdille ja vakuuttava sekä voimakas Sheamus sopi tähän matsityyppiin loistavasti Cenan vastustajaksi. Ottelu oli silkkaa brawlia, mutta viihdyttävää sellaista – vaikka ottelu saikin kohtalaisen paljon aikaa, ei se jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen. Myös yleisö oli, Cenan otteluiden tapaan, jälleen äänekäs. Kiitosta on annettava myös tuosta shokkilopetuksesta, minulle se palautui varsin yksityiskohtaisesti mieleen vielä kolmen vuoden jälkeenkin, mikä kertoneen sen onnistumisesta. Ehkä vähän erilainen, mutta oikein toimiva pöytämatsi kaikesta huolimatta."

Itselleni Sheamus oli myös mieluisa juttu tuolloin aikanaan päämestariksi, mikä lienee näitä jokaisen painifanin mielenvinksahduksia, kun fanittaakin jotain, mistä kukaan muu ei tunnu pitävän. Sinänsä kyllä mielenkiintoinen tapaus tämä ottelu, kun se herättää monissa ajatuksia ja mielikuvia vielä näinkin kauan sen käymisen jälkeen.

Ultimate kirjoitti: Sinänsä kyllä mielenkiintoinen tapaus tämä ottelu, kun se herättää monissa ajatuksia ja mielikuvia vielä näinkin kauan sen käymisen jälkeen.

Samoin herättää ajan jälkeen tunteita ja ajatuksia Hornswogglen keskisarjan mestaruusvoittokin. Joten automaattisesti se tapahtuman muistettavuus ei tee siitä hyvää. Tämä Hornswoggle - Sheamus vertaus on totta kai äärimmäinen kärjistys. Mutta mielestäni oli kyllä väärä päätös nostaa Sheamus tuntemattomuudesta suoraan päämestariksi. Sittemmin Sheamus toki todistanut arvonsa keskikortin työjuhtana, joka onkin hänelle se omin rooli mielestäni. Mielipiteensä kullakin